Meren kehtoa keinutetaan kovin ottein

Sanonnan mukaan Pieniä on silakat joulukaloiksi, eikä yhdestä kituliaisesta silakasta ole nälkäisen sotilaankaan vatsan täytteeksi. Näin leikkiä saamastaan hiukopalasta laskee Tuntemattoman sotilaan Hietanen: ”No kyl mää täl pärjän pual vuat.” 

 

Saiko ehkä asioiminen kalatiskillä Juice Leskisen sanailemaan silakasta näin (Kalakaupassa 2):

− Kallavettä! / Päijännettä! / Keitelettä! / Nilakkaa!

− Onkos sieltä silakkaa? / Jos ei o, nin tilakkaa.

− Nuotillamme / kalastamme / silakkamme / merestä…

Siellä se on verestä. / − Pistä kympin erestä. 

 

Luonnon väsymätön puolestapuhuja David Attenborough (1926−) käsittelee National Geographicin esittämässä, valtameriä käsittelevässä dokumentissa muun muassa troolikalastusta ja sen aiheuttamia haittoja. Dokumenttiin oli ensimmäistä kertaa saatu kuvattua se, miten merenpohjaa pitkin vedettävä trooli ei vain kerää kaloja verkkoon vaan vie tieltään mennessään kaiken, mitä pohjassa kasvaa.

Koska minkäänlainen kalastus ei ole kuulunut omaan elämänpiiriin, kuvat jyrätystä merenpohjasta tekivät selkäpiitä karmivan vaikutuksen. Alue, joka ennen peittyi monenlaisiin ja -värisiin kasveihin ja koralleihin sekä värikkäisiin kalaparviin, näyttää troolauksen jälkeen yhtä harmaalta ja murskatulta kuin Gazan sotatanner. Tuhoisan troolauksen jättämät vanat näkyvät jopa satelliittikuvissa.

Kaiken lisäksi menetelmä antaa haluttua saalista huomattavasti vähemmän kuin se osuus, joka heitetään tarpeettomana, vahingoittuneena tai kuolleena takaisin mereen. Näin kalastaville sopii toinen suomalainen sananlasku: Syö särkeä, se kasvattaa järkeä!

Attenboroughin mukaan troolikalastus on silti paitsi laillista myös monien maiden hallitusten suosittelemaa.

Merien kalakannat ovat vähentyneet selvästi viime vuosikymmeninä. Monet rannikoiden itsenäiset, merestä elinkeinonsa saavat pienkalastajat ovat joutuneet ahtaalle suurten kalastusalusten kerätessä saalista aivan heidän nenänsä edestä.

Merien ja niissä elävien oloja heikentävät pohjatroolauksen ohella muun muassa rahtiliikenne, jättimäiset määrät muoviroskaa ja merelliset helleaallot. Merellinen helleaalto tarkoittaa sitä, että meren lämpötila ylittää vuotuisen keskilämpötilan ja kestää viikkoja, kuukausia, jopa vuosia. Viimeisten 30 vuoden aikana merellisten helleaaltojen arvioidaan lisääntyneen yli 50 prosenttia. Niitä esiintyy useammin, laajemmin ja aiempaa ankarampina − aivan kuten on todettu muistakin sään ilmiöistä.

Optimistin opas planeetalle ‑ohjelmasarjassa annettiin useita esimerkkejä ideoista, joita yksittäiset ihmiset eri puolilla maailmaa ovat kehitelleet ilmaston lämpenemisestä aiheutuvien monenlaisten muutosten ehkäisemiseksi. Kehitelmät antanevat toivoa nimenomaan optimisteille. Meret ovat kuitenkin niin valtavia, päättäjät niin lyhytnäköisiä, miljardööritkin vain rahanahneita egoisteja − pessimistisemmän on vaikeampi nähdä tulevaisuutta optimistin silmin.

Silti on arvostettava niitä, jotka kaikesta huolimatta yrittävät mieluummin kuin luovuttavat. ”Missä vaahto kuohuu kuumimmin, / poreet kuplii, pyörteet nousee, vaipuu, / missä toiset myötävirtaan taipuu, / – sinne lohen luonto alttihin!” (Juhani Siljo: Vastavirtaan)

Veden varassa

Luonto sekä kokee että aiheuttaa koko ajan muutoksia, mullistuksia ja menetyksiä. Se on muuttunut jo siitä, kun BBC:ssä ryhdyttiin kaksikymmentä vuotta sitten kuvaamaan suurenmoista luontodokumenttisarjaa planeetta Maasta. Vuonna 2006 valmistuneessa sarjassa kuljetaan navalta navalle, merten syvyyksistä vuoristojen rinteille, aavikoilta viidakoiden syliin.

Paikasta riippumatta elämän edellytyksiin kuuluu vesi. Wikipedian mukaan maapallon vesivaroista peräti 97 prosenttia on juotavaksi kelpaamatonta suolaista merivettä. Jäljelle jäävästä vaivaisesta 3 prosentista makeaa vettä jopa 77 prosenttia on kiinni jäätiköissä ja 22 prosenttia maa- ja kallioperässä. Vain noin 1 prosentti maailman makeasta vedestä on helposti hyödynnettävissä järvissä, joissa ja tekoaltaissa. Sitä prosenttia on nyt jakamassa 8 miljardia ihmistä.

Veden varassa paitsi eletään myös kuollaan.

Viisas ihminen tekee myös tyhmiä tekoja. Artikkelin (Yle 26.1.2023) mukaan Los Angelesissa haluttiin sata vuotta sitten eroon tulvista betonoimalla (!) jokien pohjat ja pientareet, niin että tulvavesi laskee suoraan mereen. Sittemmin kaupunki on tämän vuoksi kärsinyt pitkäaikaisista kuivuusjaksoista, joskin myös rankkasateiden aiheuttamista tulvista. Kuiva maa ei pysty imemään vettä, minkä vuoksi pohjavesivarannot ehtyvät. Kaupunki joutuu tuomaan 60 prosenttia vedestään muualta 10 miljoonan ihmisen tarpeisiin.

Jokien luonnollista, mutkitellen etenevää kulkua on peukaloitu myös Luoteis-Englannin Järviseudulla, jota toimittaja Simon Reeve esittelee kiertomatkastaan tehdyssä dokumenttisarjassa. Carlislen alueella suoriksi oikaistut joet aiheuttavat sielläkin tulvia, joiden estämiseksi jokia on nyt alettu ennallistaa.

Ihminen viisaudessaan arvelee kai tietävänsä senkin, että maapallo kestää nurisematta lukemattomien maanalaisten tunnelien rakentamisen, jo tehtyjen ja vielä tekemättömien.

Siirryttäessä tulva-alueilta toiseen ääreen aavikoille luontoa muokanneet ihmiset ovat enimmäkseen kaikonneet ja jäljellä ovat sitkeimmät eläimet.

Kuinka paljon tukalammiksi paikoiksi nuo liki vedettömät elinalueet ovat mahtaneet käydä BBC:n sarjan valmistumisen jälkeen? Jo tuolloin sarjassa esiteltyjen hietakyyhkyn ja kovakuoriaisen päivittäiset vedenhakumatkat olivat karua kertomaa.

Kun hietakyyhkyn poikaset ovat kuoriutuneet, naaras jää niiden luokse ja uros lähtee vedenhakuun. Jos olisi kyse ihmisistä, lähtijä olisi nainen.

Dokumentissa vedenottopaikka sijaitsee 100 kilometrin päässä, missä hietakyyhkyuros kerää vettä rintahöyheniinsä samalla kun yrittää vältellä petolintujen hyökkäyksiä. Kun on aika lähteä paluumatkalle, veden osuus vastaa neljäsosaa linnun koko painosta. Koska poikaset eivät selviä kahteen kuukauteen itsenäisesti, uroksen on tehtävä sama urakka päivittäin niiden pitämiseksi hengissä.

Linnut on toki luotu lentämään, eikä 100 kilometriä ainakaan ilman ylimääräistä vesilastia välttämättä tunnu missään. Entä tunteeko rengastetuksi joutunut jalkapannan, joka ei kuulu sen luonnolliseen elämään. Vapaa kuin taivaan lintu onkin ihmisen pakottamana päätynyt kahlehdittuna elinikäiseen seurantaan.

Maailman vanhimmaksi sanotulla Namibin aavikolla sataa vuodessa keskimäärin 10 millilitraa. Ääriolot ovat tehneet siellä elävästä kovakuoriaisesta todellisen kestävyysurheilijan: saadakseen vettä sen on aamuisin kiivettävä jopa 300 metriä korkeiden hiekkadyynien huipulle. Kun mereltä saapuva kostea ilma ja aavikon kuiva ilma kohtaavat, niiden synnyttämä sumu tiivistyy vesipisaroiksi, jotka kuoriainen voi kätevästi hyödyntää samalla kertaa sekä juoma- että pesuvetenä.

Kovakuoriaiselle matka dyynien laelle vastaa ihmisen kiipeämää matkaa Mount Everestin korkuiselle huipulle kerrottuna kahdella. Jonain päivänä sisukas koppiainen ei enää itse jaksa vaan se huokaa: mulle vesitilkka tuokaa.

Juuri Afrikkaan liittyvät omat ensimmäiset muistikuvani luontoa käsittelevistä kirjoista: Joy Adamsonin kirja elämästä Elsa-leijonan kanssa lienee ollut aikansa hittiteos, sillä nyttemmin voi vain ihmetellä, kuinka niin eksoottinen teos oli eksynyt kaikkien vanhemmille kuuluvien päätalojen ja hietamiesten joukkoon. Melko vaatimattomassa kotikirjastossa oli myös maailman eläimistöä esittelevä kolmiosainen, valtavankokoinen kirjasarja, joka veti vastustamattomasti puoleensa.

Suomalaisten luontosuhdetta pidettäneen yleisesti ottaen vielä melko läheisenä. Mielellään korostetaan varsinkin metsien merkitystä ja luonnossa liikkumisesta saatavia myönteisiä terveysvaikutuksia sekä kehotetaan käyttämään hyödyksi luonnon tarjoamia runsaita antimia. Tai lähdetään muille maille tutkimaan aivan erilaista luontoa: turkoosina hohtavia vesiä, värikylläisiä viidakoita, vaativia vuoristoja.

Niinpä onkin outoa, että puhe luonto-ohjelmien katsomisesta nostaa aina vinon hymyn joko kysyjän tai kysymykseen vastaajan kasvoille. Jokin siinä huvittaa, mutta mikä?

Pienenpieni elämä

 

Luontodokumentteja televisiosta katsoessa voi saada vaikutelman, että niin norsu kuin sammakko olisivat samankokoisia. Ruudussa ne nimittäin saattavat täyttää saman tilan, eikä taustastakaan aina selviä suuri kokoero. Meille se kuitenkin opetetaan yleensä jo pienestä pitäen, joten tiedämme heti vaikutelman vääräksi.

Yhtä helppoa ei lähikuvassa ole erottaa sammakkojen keskinäisiä kokoeroja. Siksi on vaikea mieltää sitä, että maailman pienin sammakkolaji voi olla mitaltaan alle sentin eikä varmaan paina henkäystä enempää. Toiseen ääripäähän eli suurimpaan sukulaiseensa goljatsammakkoon verrattuna kokoero kasvaa melkoiseksi: jopa 30-senttinen saku voi painaa kolmekin kiloa.

Kynnelle mahtuva minisammakko saa seuraa alle 3-senttisen paperiliittimen mittaisesta tursaasta ja viittoilijaravusta. Näitä pieneläjiä ei osaa oikein edes kuvitella, ne olisi nähtävä luonnossa. Tässä tapauksessa kuvaruutu vääristää todellisuutta niin, että ilman ohjelman antamaa tietoa eläimen todellisesta koosta sitä ei pysty mitenkään arvioimaan.

Kahdeksanlonkeroisten tursaiden (eli mustekalojen) painoerot ovat vielä hurjempia kuin sammakkojen: pienimmillään otus voi painaa alle gramman, enimmillään noin sata kiloa.

Nukketalon akvaarion asukkailta vaikuttavien minilajien seuraan liittyy vielä 5-senttisen tulitikkuaskin kokoinen lintu, kimalaiskolibri. Maailman pienin lintu ei sekään paina kuin alle 2 grammaa. Mistä sillä riittääkin energiaa niin ajatusta nopeampaan siipien räpyttelyyn kuin jälkeläisten saamiseen?

Pikkuruiselle kolibrille Goljatia edustavat jättiläisalbatrossi ja andienkondori, joiden yli kolmimetrinen siipiväli saisi ihmisenkin sen nähdessään hiljaiseksi.

Suomen luonnossa – eikä juuri muuallakaan − näitä pienoismaailman eläviä ei pääse kohtaamaan. Senttinen sammakko asustaa trooppisessa Papua-Uudessa-Guineassa ja tursas sekä viittoilijarapu Kaakkois-Aasian saarilla. Kimalaiskolibri puolestaan lentelee Kuubassa.

Luonto osaa totisesti olla ihmeellinen. Usein ihastellaan suurta ja näyttävää, milloin leijonaa, milloin kirahvia, mutta toisaalta iso koko tekee eläimestä myös helpon maalitaulun. Pienikin on ihmettelyn arvoista – ja pienen elämä luultavasti monin verroin pelottavampaa jättiläisten maailmassa.