Suo luonnolle mahdollisuus

”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Näitä Väinö Linnan romaanitrilogian Täällä Pohjantähden alla (1959−62) alkusanoja pidetään suomalaisuuden ja suomalaisen sisun vahvana perustuksena. Alituinen fyysinen raataminen turvasi sisupussi-Jussin ja hänen perheensä elinmahdollisuudet aikana, jolloin niitä ei tavallisella kansalla järin paljon ollut.

Nyt aika on toinen, sillä maailma on kaiken aikaa kulkenut koko ihmiskunnan elinoloja heikentävään suuntaan. Alle sadassa vuodessa Linnan kuvaama suonkuivatus on osaltaan johtanut koko luontoympäristön ahdinkoon. Tänään puhutaan luonnon ennallistamisesta, jonka toteuttamisessa ihminen voi kuitenkin myös yrittää korjata tilannetta: auttaa aiemmin muokkaamansa ympäristön palauttamista takaisin luonnontilaan tai ainakin lähemmäksi sitä. Ihmisvoimin edesauttamalla palautuminen käy luonnonmukaista prosessia nopeammin − niin ihminen kuin luonto eivät voi enää jäädä odottamaan.

Jo kauan tämä on tiedetty, silti vasta vuonna 2024 EU:ssa hyväksyttiin asetus luonnon ennallistamisesta osana biodiversiteettistrategiaa. Tasan kaksi vuotta voimassa ollut asetus koskee niin metsiä, soita, tuntureita, meriä kuin sisävesiäkin. (WWF) 

Kuvassa lasitaiteilija Tommi Ketosen teos Suonsilmä (2023) näyttelystä Välähdyksiä, Tampere

 

 

 

 

"He kävivät suon reunalla kuvaamassa suovillojen aaltoilua, kihokkeja ja niiden nystykarvoja, jotka odottivat saalistettavia hyönteisiä." (Jenni Räinä: Suo muistaa)

 

Jenni Räinän romaanissa Suo muistaa (2022) maailmaa kiertänyt valokuvaaja Hellä palaa kotikonnuilleen maaseudulle laittaakseen edesmenneen vaarinsa talon myyntikuntoon. Samaan kylään saapuu myös vanhan koulun ostanut luontoaktivisti Juho, joka kaltaistensa toimeentarttujien kanssa haluaa ennallistaa läheisiä ojitettuja soita.

”Hellä katseli miltei rasvatyynelle merelle ja mietti, kuinka Ilmari [vaarin veli] oli kuin rantaa kohti syöksyvä tyrsky, joka vaahtosi ja pärski, koska tiesi hajoavansa hetkien päästä. Toisin kuin Juho. Hän oli nouseva aalto, joka oli kerännyt voimansa kaukana ulapalla, matkannut vesimassojen alla ja oli keriytymässä vasta kohti pintaa kaikella saavuttamallaan voimalla.

Yhteiskunta ympärillä velloi, haki muotoaan tai kenties vain huojui ennen hajoamistaan, ja Hellä tunsi seisovansa aallonmurtajalla. Hän näki yhtä aikaa ympärillään nousun ja laskun.” (Räinä: Suo muistaa)

Jos lapsuuden mustikkaretkillä saapas painui viisi senttiä johonkin upottavaan, se säikäytti, koska peloteltu sellaisella oli. Tuskin mitään oikeita soita oli lähitienoilla olemassakaan. Toisin kävi sille kulkijalle, jonka joitakin vuosia sitten uutisoitiin tulleen viime hetkillä suosta pelastetuksi, kun vain pää oli enää näkyvissä. Se jos mikä on varmasti pelottanut.

Upottavista soista voi pahassa tilanteessa olla turvarajaksi tai ainakin hidasteeksi esimerkiksi itärajalla, kuten taannoin taidettiin ehdottaa osana maanpuolustuskeskustelua.

”Kesäisin suo kuhisee hyönteisiä, sammakoita ja sisiliskoja. Mättäiden yllä lentää sudenkorentoja, perhosia ja pöllöjä. Sen uumeniin painuu kasveja, kuolleita hyönteisiä, jyrsijöitä ja hiilidioksidia. Syntyy millimetri kerrallaan turvetta, jota tuhansien vuosien aikana kertyy neljän ja puolen metrin syvyydeltä.” (Räinä: Suo muistaa)

 Sama Tommi Ketosen teos Suonsilmä (2023)

 

 

 

 

”Yhtäkkiä suon ylle syöksähti valopallo”, vaari kertoi. − − Sitten niitä tuli toinen ja kolmas. Ne leikki ihmeellistä leikkiä. Syöksyilivät toisiaan kohti ja pois. Taivaaseen, alas ja sivuille tavalla jolla en oo nähnyt minkään ihmisen rakentaman liikkuvan.” (Räinä: Suo muistaa)

Sattumia kesäluonnossa

Keveistä kevein muisto viime kesältä: penkki, puisto ja perhosten tanssi. Ehkä oli heinäkuu ja perhoset kenties sitruunaperhosia, joskaan perhostuntijoiden mukaan juuri keskimmäinen kesäkuukausista ei kuulu niiden normaaliin lentoaikaan. Vaikka hellepäivä tosin tuntuikin raskaana, näkymä penkiltä sai sen hetkeksi unohtumaan. Puiston ylle kaareutuvien vehreiden puiden suojassa kapean ruohokentän yllä kaksi vaaleaa perhosta esitti ilmassa leijuvan paritanssin.

Vastakkaisista suunnista toisiaan kohti lentäneet perhoset kohdattuaan pyörähtivät muutaman kerran toistensa ympäri. Sitten ne erkanivat ja lähtivät lepattelemaan useita metrejä kumpikin tulosuuntaansa, kääntyivät takaisin ja toistivat saman kuvion vielä joitakin kertoja.

Olipa onnekasta sattua istahtamaan katsojaksi penkille juuri sopivaan aikaan. Jos perhosten ”esitys” kuuluukin niiden lajikäyttäytymiseen, sellainen osui ensi kertaa omalle kohdalle.

Eri aikakausille tyypillisiin tanssilajeihin enemmin perehtymättä perhosten tanssi toi mieleen historiallisista draamoista tutun hienompien juhlien ohjelmanumeron krinoliinihameisine daameineen ja polvihousuisine kavaljeereineen.

Oudompi luonnon tarjoama esitys puolestaan oli äskettäinen kohtaus kävelytiellä. Pensasaidan alta keskelle tietä juoksi otus, joka kymmenisen metrin päästä näytti oravalta. Se alkoi pyöriä ympyrää, jonka halkaisija oli yli puoli metriä. Hetken päästä se pysähtyi nuuskimaan tai näykkimään soratietä, kunnes alkoi taas kiertää hieman pienempää ympyrää. Perhosten tapaan se toisti toimiaan vuoronperään.

Liikkeellä oli useita kävelijöitä ja juoksijoita, mutta otus ei korvaansa lotkauttanut. Välittämättä mistään häiriötekijästä ympärillään se liikuskeli koko ajan kuono kiinni sorassa häntä laahuksena maata viistäen. Hetkeksi se kuitenkin jähmettyi paikalleen, kun edellä mennyt kävelijä otti siitä kuvan. Muita liikkujia oudosti käyttäytynyt eläin ei saanut pysähtymään eli puolin ja toisin: ei voisi vähempää kiinnostaa.

Varsinkin erikoiselta vaikuttanut kehän kiertäminen sai miettimään, oliko eläin kenties leikkisä oravanpoikanen (vaikkei pyöriessään tavoitellutkaan häntäänsä) vai jollain tavoin sairas yksilö. Joidenkin janosta kärsivien eläinten sanotaan alkavan kiertää ympyrää, mutta siitä ei luulisi olleen kyse elokuun sateiden jälkeen.

Lähempää katsottuna pienikokoinen otus ei näyttänyt olevan ainakaan täysikasvuinen orava. Pään muoto vaikutti erilaiselta, ei sojottavia tupsukorvia sekä hyvin tumma häntä suorana maassa eikä oravalle tutussa pörheässä kiepissä.

Aikansa ohikulkijoiden keskellä touhuttuaan eläin siirtyi tien reunan kasvillisuuden sekaan.

 

Suomen luonnon päivänä sorsat ettonella

Sivistyksen lähettiläiden ohilento

Ne lähtee syksyin, palaa keväisin. Cygnus cygnus ei turhaan piilottele komeuttaan eikä voisikaan: äänekkäällä toitotuksellaan se ilmoittaa jo hyvissä ajoin, että pois alta, täältä tullaan.

Kahdella perättäisellä vierailulla kahden eri järven rannalle oli ilo huomata, että laulujoutsenet sentään olivat vielä löytäneet tiensä tutuille tienoille. Kummassakin paikassa asukkaat olivat jo alkukesän mittaan ihmetelleet muiden vesilintujen puuttumista lähes kokonaan. Missään ei näyttänyt uiskentelevan edes tavallisista tavallisinta sorsapoikuetta.

Siinä mielessä laulujoutsenet siis pelastivat kesävierailut. Toisessa näistä paikoista yksin järven yllä lentänyt valkolintu kävi tekemässä näyttävän äkkikäännöksen juuri mökin edustalla. Myöhemmin palatessaan se imitoi Finnairin konetta lentäen matalalla hieman alaviistoon − kuin valmiina laskeutumaan illaksi kotiin.

Toisella järvellä joutsenpariskunta teki yksittäisen ohilennon. Yhtäkään sen isompaa perhekuntaa ei näkynyt kummassakaan paikassa yhteisellä uintiretkellä. Kaiketi pariskunnalla ei vielä edes ollut jälkeläisiä: tuskin vanhemmat olisivat lähteneet kahdestaan hummailemaan ja jättäneet jotakuinkin vastasyntynyttä poikuettaan yksin.

Tuntuu aivan uskomattomalta, että 1940-luvun lopulla Suomessa arveltiin olevan jäljellä enää viitisentoista pesivää laulujoutsenparia. Niiden tietoisesta tuhoamisesta johtunut kato oli siis todella hurja. Wikipedian mukaan useita vuosia laulujoutsenen kuvaamista yrittänyt eläinlääkäri ja luontokuvaaja Yrjö Kokko (1903−1977) rinnasti kirjassaan Laulujoutsen – Ultima Thulen lintu (1950) sen katoamisen sivistyksen katoamiseen. Onneksi tuo uljas laji teoksen ansiosta saatiin elpymään.

Osittain samaan päätelmään sivistyksen katoamisesta voi tulla, kun ajatellaan nykyistä luontokatoa ja sen aiheuttajia. ”Sivistynyt” ihminen ei ehkä aina tuhoa yhtä suoraviivaisesti kuin laulujoutsenta tuhottiin, mutta hän on kuitenkin keksinyt lukuisia tapoja käyttää luontoa hyväkseen niin, että lopulta ihmisen saamat hyödyt muuttuvatkin haitoiksi luonnolle. Sivistys alkaa hiipua siinä vaiheessa, kun haitat kyllä tunnistetaan, muttei edes hätätilanteessa enää olla valmiita luopumaan siitä, mihin on jo totuttu.

Ampuuko sivistynyt ihminen kissapedon vain saadakseen sen nahan seinälle? Mitä pitäisi ajatella siitä, että elävien sarvikuonojen sarviin porataan radioaktiivista ainetta ehkäisemään sarvikauppaa (Helsingin Sanomat 27.6.2024)? Sarvikuonoa itseään ei enää auta, vaikka kaupanteko pysähtyisikin tullitarkastuksessa, jos sen sarvi kuitenkin on ehditty katkaista.

Havisten halki ilman lentäkäätte / Tekoja luokaa, maita valaiskaa / Mut talven poistuneen kun täältä näätte / Mä rukoilen, ma pyydän, palatkaa.             

(Eino Leino: Lapin kesä)

Katso luontoa ja huomaa

Tämänvuotisen marjaretken yhteydessä tuli selailtua kyläpaikan vanhojen lehtien pinoa. Parin vuoden takaisen Tiede-lehden eräs artikkeli käsitteli muuatta pienen pientä, muotoaan kuplavolkkarille lainannutta otusta, joka tutuimmillaan näyttää oranssinpunaiselta pallonpuoliskolta mustine pisteineen. Soma ulkomuoto voi saada ihmisen lepertämään: Lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen... 

Artikkelista kävi ilmi, että tuttu näky onkin vain yksi suuresta erinäköisten lajijoukosta. Suomessa tavataan peräti 64 erilaista leppäkerttulajia. Niistä se tutuin eli seitsenpistepirkko valittiin Suomen kansallishyönteiseksi vuonna 1996. ”Vain” 64:stä oli varmaan helppo vielä valita. Tehtävä nimittäin olisi vaikeutunut huomattavasti, jos mukana olisivat olleet kaikki noin 6 000 maailmassa tunnistettua leppäkerttulajia. Siinä vasta monimuotoisuutta kerrakseen!

Suomessa esiintyvät lajit esiteltiin lehden kuva-aukeamalla. Yhtäkään niistä ei ole yleisnimen tapaan nimetty kertuksi, vaan kaikki ovatkin pirkkoja. Tähän nimenmuutokseen ei ole tarvittu digi- ja väestötietoviraston lupaa, mutta mikä lienee ollut sen syy?

Leppäkerttu on hyvä esimerkki siitä, miten kirjoitetusta kielestä tuttuja välimerkkejä, pisteitä ja pilkkuja, käytetään myös eläinkunnasta puhuttaessa. Mutta onko kirahvilla todellakin pilkut, kuten äskettäin uutisoidusta ”pilkuttomana syntyneestä kirahvista” voisi päätellä? Kuinka isokokoisista läiskistä voi tulla mieleen pilkku?

(Sivuhuomio: Samaan tapaan kuin kirahvia on kutsuttu aiemmin sirahviksi, on rikkalapiosta olemassa muodot sihveli ja kihveli. Joskin Kielitoimiston sanakirjasta löytyy vain k:llinen muoto, itse olen kasvanut sihvelinkäyttäjien parissa.)

Entä pureeko vai pistääkö käärme, kuten joskus ennen on lapsia varoiteltu? Ajatus pistämisestä on sinänsä ymmärrettävä, että se yhdistyy helposti epämiellyttävän luontokappaleen yhtä epämiellyttävästi lipovaan kieleen.

Kun kuristajakäärmeisiin lukeutuva sateenkaariboa aiemmin kesällä karkasi Korkeasaaresta, asiantuntijan mukaan se ei ollut ihmiselle vaarallinen. Ei vai? Vaikka lajin tapoihin ei kuuluisikaan ihmisen kuristaminen hengiltä, pelko tai järkytys sen luikertaessa vastaan olisi taatusti voinut aiheuttaa jollekulle sydänkohtauksen.

Onneksi Suomen luonnossa ei tarvitse pelätä monimetrisiä myrkky- tai muita matelijoita eikä juuri muitakaan ”suuren maailman” petoja. Ja silti meillä on Hailuoto. Mitäpä tuumisi suomalaiskoululainen, jos hänen pitäisi kulkea koulumatkansa yksin veneellä valtavat virtahevot uhkanaan. Tätä todellisuutta eli muun muassa 12-vuotias koulupoika, jonka hankalaa kulkua opin äärelle oli kuvattu Afrikan neljänneksi pisimmästä joesta Sambesista kertovassa dokumentissa. 

 

Suomen luonnon päivänä 

 

Viereinen kuva ystäväni Sirpan ottama