”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Näitä Väinö Linnan romaanitrilogian Täällä Pohjantähden alla (1959−62) alkusanoja pidetään suomalaisuuden ja suomalaisen sisun vahvana perustuksena. Alituinen fyysinen raataminen turvasi sisupussi-Jussin ja hänen perheensä elinmahdollisuudet aikana, jolloin niitä ei tavallisella kansalla järin paljon ollut.
Nyt aika on toinen, sillä maailma on kaiken aikaa kulkenut koko ihmiskunnan elinoloja heikentävään suuntaan. Alle sadassa vuodessa Linnan kuvaama suonkuivatus on osaltaan johtanut koko luontoympäristön ahdinkoon. Tänään puhutaan luonnon ennallistamisesta, jonka toteuttamisessa ihminen voi kuitenkin myös yrittää korjata tilannetta: auttaa aiemmin muokkaamansa ympäristön palauttamista takaisin luonnontilaan tai ainakin lähemmäksi sitä. Ihmisvoimin edesauttamalla palautuminen käy luonnonmukaista prosessia nopeammin − niin ihminen kuin luonto eivät voi enää jäädä odottamaan.
Jo kauan tämä on tiedetty, silti vasta vuonna 2024 EU:ssa hyväksyttiin asetus luonnon ennallistamisesta osana biodiversiteettistrategiaa. Tasan kaksi vuotta voimassa ollut asetus koskee niin metsiä, soita, tuntureita, meriä kuin sisävesiäkin. (WWF)
Kuvassa lasitaiteilija Tommi Ketosen teos Suonsilmä (2023) näyttelystä Välähdyksiä, Tampere
"He kävivät suon reunalla kuvaamassa suovillojen aaltoilua, kihokkeja ja niiden nystykarvoja, jotka odottivat saalistettavia hyönteisiä." (Jenni Räinä: Suo muistaa)
Jenni Räinän romaanissa Suo muistaa (2022) maailmaa kiertänyt valokuvaaja Hellä palaa kotikonnuilleen maaseudulle laittaakseen edesmenneen vaarinsa talon myyntikuntoon. Samaan kylään saapuu myös vanhan koulun ostanut luontoaktivisti Juho, joka kaltaistensa toimeentarttujien kanssa haluaa ennallistaa läheisiä ojitettuja soita.
”Hellä katseli miltei rasvatyynelle merelle ja mietti, kuinka Ilmari [vaarin veli] oli kuin rantaa kohti syöksyvä tyrsky, joka vaahtosi ja pärski, koska tiesi hajoavansa hetkien päästä. Toisin kuin Juho. Hän oli nouseva aalto, joka oli kerännyt voimansa kaukana ulapalla, matkannut vesimassojen alla ja oli keriytymässä vasta kohti pintaa kaikella saavuttamallaan voimalla.
Yhteiskunta ympärillä velloi, haki muotoaan tai kenties vain huojui ennen hajoamistaan, ja Hellä tunsi seisovansa aallonmurtajalla. Hän näki yhtä aikaa ympärillään nousun ja laskun.” (Räinä: Suo muistaa)
Jos lapsuuden mustikkaretkillä saapas painui viisi senttiä johonkin upottavaan, se säikäytti, koska peloteltu sellaisella oli. Tuskin mitään oikeita soita oli lähitienoilla olemassakaan. Toisin kävi sille kulkijalle, jonka joitakin vuosia sitten uutisoitiin tulleen viime hetkillä suosta pelastetuksi, kun vain pää oli enää näkyvissä. Se jos mikä on varmasti pelottanut.
Upottavista soista voi pahassa tilanteessa olla turvarajaksi tai ainakin hidasteeksi esimerkiksi itärajalla, kuten taannoin taidettiin ehdottaa osana maanpuolustuskeskustelua.
”Kesäisin suo kuhisee hyönteisiä, sammakoita ja sisiliskoja. Mättäiden yllä lentää sudenkorentoja, perhosia ja pöllöjä. Sen uumeniin painuu kasveja, kuolleita hyönteisiä, jyrsijöitä ja hiilidioksidia. Syntyy millimetri kerrallaan turvetta, jota tuhansien vuosien aikana kertyy neljän ja puolen metrin syvyydeltä.” (Räinä: Suo muistaa)
”Yhtäkkiä suon ylle syöksähti valopallo”, vaari kertoi. − − Sitten niitä tuli toinen ja kolmas. Ne leikki ihmeellistä leikkiä. Syöksyilivät toisiaan kohti ja pois. Taivaaseen, alas ja sivuille tavalla jolla en oo nähnyt minkään ihmisen rakentaman liikkuvan.” (Räinä: Suo muistaa)
