Laskuri laskee elämää

Elokuvassa Nykyaika (1936) Charlie Chaplinin (1889−1977) esittämä kulkuri työskentelee tehtaan liukuhihnalla, jonka vauhdissa hänen on mahdoton pysyä. Yhtä vinhaan vaihtuvat silmissä vilisevät numerot wordlometer-laskurin luvuissa, joiden on tarkoitus antaa tietoa maapallon tämänhetkisestä tilasta. Seurannan kohteita ovat väkiluku, hallinto ja talous, yhteiskunta ja media, ympäristö, ruoka, vesi, energia sekä terveys.

Laskurin arvioita ja ennusteita maailman ja maiden väestöstä on annettu vuodesta 1950. Vuoteen 2100 jatkettavan seurannan tuloksia julkaistaan kahden vuoden välein. Uusin tieto on tältä vuodelta.

Ei voi edes kuvitella, miten harvaanasuttua maapallolla oli vielä vuonna 1930, jolloin koko väestömäärän arvioitiin kasvaneen 2 miljardiin. Nyt liki sata vuotta myöhemmin mittari takoo jo reippaasti yli 8 miljardin lukemia. Mikä mahtaa olla maapallon enimmäispainorajoitus?

Jo varsin pitkään muuallakin kuin Suomessa on uutisoitu syntyvyyden vähenemisestä, mutta väestön kasvun määrää ilmaiseva luku ei ole kiivasta tahtiaan hidastanut. Onkohan laskurissa pysyväisasetukset? Olisi mielenkiintoista nähdä muutos siinä vaiheessa, kun väheneminen oikeasti on tarpeeksi merkittävää. Kahden vuoden aikana syntyvyyttä ilmaiseva lukema ehtii pyöräyttää miljoonia enemmän ihmisiä kuin heitä tosiasiassa syntyy.

Voi myös arvailla, osoittavatko syntyvyysluvut Yhdysvalloissa jo selvää nousua niissä osavaltioissa (Alabama, Arkansas, Idaho, Indiana, Kentucky, Louisiana, Mississippi, Missouri, Pohjois-Dakota, Oklahoma, Etelä-Dakota, Tennessee, Texas ja Länsi-Virginia), joissa on viime vuosien aikana säädetty äärimmäisen tiukka aborttikielto.

Laskurin väestötiedoissa kiinnittyy huomio paitsi tänä vuonna syntyneiden myös kuolleiden määrään. Lapsia syntyy sen mukaan yhä reilusti kaksi kertaa enemmän kuin ihmisiä kuolee. Mutta lasketaanko kuolleisiin vain ne, joiden kuolemansyyt mainitaan erikseen Terveys-kohdassa: tartuntataudit, kausi-influenssat, alle 5-vuotiaat, abortit, äitien kuolemat synnytyksessä, HIV/AIDS, syövät, malaria, tupakointi, alkoholi, itsemurhat sekä tieliikenneonnettomuuksien kuolonuhrit.

Entä sitten lukuisien luonnonmullistusten ja sotien kuolonuhrit, jotka tänäkin vuonna ovat vieneet tuhansia ennenaikaiseen kuolemaan? Onko niissä kuolleiden kokonaismäärää laskettu mukaan? Eivätkö nämäkin ansaitsisi oman, edes karkeasti arvioidun tietomerkinnän laskuriin?

Worldometers.infon sivuilta löytää monenlaista kiinnostavaa tietoa. Esimerkiksi 10 väkirikkaimman valtion (tai siksi katsottavan) listalla peräkkäin (8. ja 9.) sijoittuvat maat, joissa on toisaalta tihein asutus ja pienin maa-ala sekä toisaalta suurin maa-ala, jossa on tilaa asua hyvinkin harvasti. Bangladeshissa maata on 130 170 km² ja asukkaita 1 366 neliökilometriä kohden. Venäjä puolestaan on pinta-alaltaan maailman suurin valtio 16 376 870 neliökilometrillään, ja sen asukastiheys on 9/km².

Suomen ei tarvitse hävetä sijoitustaan (122.) väestön määrän mukaan järjestetyllä listalla. Nykyinen määrä vaikuttaa silti tuottavan toisille jatkuvaa ristiriitaa: lisää pitäisi ehdottomasti saada mutta ei sitten kuitenkaan. Kyseisellä listalla Suomen taakse jää vielä 106 maata, joissa on alle 5 miljoonaa asukasta.

Kasvava väkimäärä ja suorastaan villiintyneet sääilmiöt yhdessä ovat saaneet aikaan luonnonvarojen kulutuskestämättömyyden. Nähtävissä ovat selvät merkit, että myös kehittyneissä maissa on pakko hyväksyä se, että ”luontoiseduista” tai ”saavutetuista eduista” on alettava tosissaan tinkiä. Tänäkin kesänä luonto on eri puolilla osoittanut, miten se voi iskeä esimerkiksi ruoantuotantoon ja pakottaa ihmiset pois asuinympäristöistään.

”Ihmisten enemmistölle ei löydy maailmassa suojaa, / ei lyhtyä tielle / ei ruutua ikkunaan, / vain toivoa on annettu ihmisten enemmistölle, / ilman toivoa se ei voi elää.” 

(Nazim Hikmet, runon Ihmisten enemmistö viimeinen säkeistö)

Suo luonnolle mahdollisuus

”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Näitä Väinö Linnan romaanitrilogian Täällä Pohjantähden alla (1959−62) alkusanoja pidetään suomalaisuuden ja suomalaisen sisun vahvana perustuksena. Alituinen fyysinen raataminen turvasi sisupussi-Jussin ja hänen perheensä elinmahdollisuudet aikana, jolloin niitä ei tavallisella kansalla järin paljon ollut.

Nyt aika on toinen, sillä maailma on kaiken aikaa kulkenut koko ihmiskunnan elinoloja heikentävään suuntaan. Alle sadassa vuodessa Linnan kuvaama suonkuivatus on osaltaan johtanut koko luontoympäristön ahdinkoon. Tänään puhutaan luonnon ennallistamisesta, jonka toteuttamisessa ihminen voi kuitenkin myös yrittää korjata tilannetta: auttaa aiemmin muokkaamansa ympäristön palauttamista takaisin luonnontilaan tai ainakin lähemmäksi sitä. Ihmisvoimin edesauttamalla palautuminen käy luonnonmukaista prosessia nopeammin − niin ihminen kuin luonto eivät voi enää jäädä odottamaan.

Jo kauan tämä on tiedetty, silti vasta vuonna 2024 EU:ssa hyväksyttiin asetus luonnon ennallistamisesta osana biodiversiteettistrategiaa. Tasan kaksi vuotta voimassa ollut asetus koskee niin metsiä, soita, tuntureita, meriä kuin sisävesiäkin. (WWF) 

Kuvassa lasitaiteilija Tommi Ketosen teos Suonsilmä (2023) näyttelystä Välähdyksiä, Tampere

 

 

 

 

"He kävivät suon reunalla kuvaamassa suovillojen aaltoilua, kihokkeja ja niiden nystykarvoja, jotka odottivat saalistettavia hyönteisiä." (Jenni Räinä: Suo muistaa)

 

Jenni Räinän romaanissa Suo muistaa (2022) maailmaa kiertänyt valokuvaaja Hellä palaa kotikonnuilleen maaseudulle laittaakseen edesmenneen vaarinsa talon myyntikuntoon. Samaan kylään saapuu myös vanhan koulun ostanut luontoaktivisti Juho, joka kaltaistensa toimeentarttujien kanssa haluaa ennallistaa läheisiä ojitettuja soita.

”Hellä katseli miltei rasvatyynelle merelle ja mietti, kuinka Ilmari [vaarin veli] oli kuin rantaa kohti syöksyvä tyrsky, joka vaahtosi ja pärski, koska tiesi hajoavansa hetkien päästä. Toisin kuin Juho. Hän oli nouseva aalto, joka oli kerännyt voimansa kaukana ulapalla, matkannut vesimassojen alla ja oli keriytymässä vasta kohti pintaa kaikella saavuttamallaan voimalla.

Yhteiskunta ympärillä velloi, haki muotoaan tai kenties vain huojui ennen hajoamistaan, ja Hellä tunsi seisovansa aallonmurtajalla. Hän näki yhtä aikaa ympärillään nousun ja laskun.” (Räinä: Suo muistaa)

Jos lapsuuden mustikkaretkillä saapas painui viisi senttiä johonkin upottavaan, se säikäytti, koska peloteltu sellaisella oli. Tuskin mitään oikeita soita oli lähitienoilla olemassakaan. Toisin kävi sille kulkijalle, jonka joitakin vuosia sitten uutisoitiin tulleen viime hetkillä suosta pelastetuksi, kun vain pää oli enää näkyvissä. Se jos mikä on varmasti pelottanut.

Upottavista soista voi pahassa tilanteessa olla turvarajaksi tai ainakin hidasteeksi esimerkiksi itärajalla, kuten taannoin taidettiin ehdottaa osana maanpuolustuskeskustelua.

”Kesäisin suo kuhisee hyönteisiä, sammakoita ja sisiliskoja. Mättäiden yllä lentää sudenkorentoja, perhosia ja pöllöjä. Sen uumeniin painuu kasveja, kuolleita hyönteisiä, jyrsijöitä ja hiilidioksidia. Syntyy millimetri kerrallaan turvetta, jota tuhansien vuosien aikana kertyy neljän ja puolen metrin syvyydeltä.” (Räinä: Suo muistaa)

 Sama Tommi Ketosen teos Suonsilmä (2023)

 

 

 

 

”Yhtäkkiä suon ylle syöksähti valopallo”, vaari kertoi. − − Sitten niitä tuli toinen ja kolmas. Ne leikki ihmeellistä leikkiä. Syöksyilivät toisiaan kohti ja pois. Taivaaseen, alas ja sivuille tavalla jolla en oo nähnyt minkään ihmisen rakentaman liikkuvan.” (Räinä: Suo muistaa)