Kravatti liehuen klubikeikoille

Säästöä se on pienikin säästö, tuumi Yhdysvaltain nykyinen presidentti ja hallintoineen päätti, ettei Valkoisen talon vieraiden nimiä enää julkisteta. Päätöstä perusteltiin paitsi kansallisella turvallisuudella ja yksityisyydensuojalla myös säästöillä. Kolmen seuraavan vuoden aikana uuden käytänteen arvioidaan säästävän valtion rahoja 70 000 dollaria. Tietääköhän se vierailutietosivun ylläpitäjälle osa-aikatöitä vai suorastaan potkuja?

Kaiketi oli tarpeen kertoa kansalle säästöuutinen häivyttämään vain päiviä aiemmin julkaistua tuhlausuutista (CNN 11.4.): nykyinen presidentti on alle kolmessa kuukaudessa kuluttanut pelkkiin Floridan-matkoihinsa jo noin 20 miljoonaa dollaria. Let’s make a great big carbon footprint, too!

Jos sama meno jatkuu, vuodessa presidentin matkat ahmaisevat lähes saman, minkä hänen edeltäjänsä Barack Obaman matkat maksoivat koko tämän presidenttikautena kahdeksassa vuodessa.

• • •

Mikäli haluaisi yhdistää säästämisen ja tuhlaamisen, voisi ottaa tavoitteeksi esimerkiksi yöpymisen Tokion tai Venetsian loistohotelleissa. Äskettäin esitetyssä sarjassa Hotellien salattu maailma näyttelijä Richard E. Grant vei katsojan huoneisiin, joiden vuorokausihinta oli 8 000:n ja 12 000:n euron välillä.

Onneksi ei ole vähintäkään tarvetta herätä kymppitonnia köyhempänä. Turha siis edes laskea, kuinka monta vuotta sen summan kokoon saaminen veisi.

Käsittämätön aika

Lehdessä muisteltiin, kuinka Mika Häkkinen vuonna 1993 ajoi formula 1 -kisojen aika-ajossa 0,048 sekuntia nopeammin kuin mestari Ayrton Senna (Helsingin Sanomat 23.3.2017). Siis sensaatiomaiset 0,048 sekuntia.

Kirjailija ja teatterinohjaaja Henning Mankell pohtii teoksessaan Juoksuhiekkaa (Otava 2015) paljon juuri aikaa, joskin aivan toisenlaisia ajanjaksoja kuin sekunnin murto-osia. Erityisesti häntä askarruttavat tulevat 100 000 vuotta – vähimmäisaika, joka on asetettu ydinjätteen säilömiselle kallioperään.

Mankell kertoo lukeneensa vuonna 2012 artikkelin suomalaisesta ydinjätteen loppusijoitushankkeesta. Vaikka ydinvoima kuului tavalla tai toisella jo hänen lapsuusmuistoihinsa mielenosoituksineen, suurvaltojen välisine uhkineen ja voimalaonnettomuuksineen, vasta tämä artikkeli herätti hänet oivaltamaan, miten vaarallisen jätteen kanssa ihmiskunta joutuu elämään.

Artikkelissa mainittu sana Onkalo (Olkiluodossa sijaitseva kallioperän tutkimustila) alkoi kiinnostaa Mankellia siinä määrin, että hän halusi päästä tutustumaan siihen. Pyyntö evättiin ensin sillä perusteella, ettei laitos halunnut joutua osaksi trillerin juonenkulkua. Tämä ei ollut kirjailijan aikomuskaan. Hänen antamansa selityksen jälkeen uusi pyyntö evättiin vetoamalla siihen, ettei vieraiden turvallisuutta voitaisi taata alhaalla tunneleissa ja kalliotiloissa.

Pitkään Afrikassa asuneella ja teatterinohjaajana vaikuttaneella Mankellilla olisi varmasti sanansa sanottavana venäläisten aikeesta rakentaa ydinvoimala Nigeriaan.

Kirjailija kertoo käyneensä vuonna 2012 Maltan Hagar Qimin temppelissä, joka on yksi maailman vanhimpia ihmisen pystyttämiä, ehjänä säilyneitä rakennelmia. Sen vanhimpien osien tiedetään olevan peräisin 5 000–6 000 vuoden takaa. Temppelin mieleen nostattanut kysymys kuuluikin, voidaanko nykyään tehdä rakennelmia, jotka suojaisivat ydinjätteeltä 100 000 vuotta.

Jos ollaan rehellisiä, harva taitaa todella uhrata ajatustakaan niin pitkälle tuntemattomaan tulevaisuuteen. Ilmastonmuutoksen vaikutuksista puhuttaessa on vielä helppo ymmärtää usein toistettu huoli lastenlapsille periytyvistä ongelmista, koska lähitulevaisuuteen voi melkein nähdä. Luulenpa, että 100 000 vuoden päästä mikään ei ole niin kuin nyt.

Aihe ei kuitenkaan jätä rauhaan Mankellia, sillä useissa kirjan luvuissa hän liittää sen kuin ohimennen johonkin toiseen käsittelemäänsä teemaan. Hän päätyykin toteamaan: ” – – olemme jo nyt päättäneet, mikä tulee olemaan viimeinen muisto meidän sivilisaatiostamme. Ei Rubens. Ei Rembrandt. Ei Rafael. Ei liioin Shakespeare tai Botticelli, Beethoven, Bach tai Beatles. – – Kun kaikki muu sivilisaatiostamme on poissa, kaksi asiaa on ja pysyy: Voyager-avaruusluotaimet ja ydinjäte syvällä kallioiden uumenissa.”

Kun peruskallioon kaiverrettu loppusijoituspaikka vie ajatukset kauas tulevaan, kaivon porauttaminen saaren kallioon johtaa Mankellin kauas menneeseen. Kaivonporaajat osuvat 40 metrin syvyydessä olevaan suolavesitaskuun ja pyytävät kirjailijaa maistamaan pari pisaraa heidän ottamaansa näytettä. Vesi on 10 000 vuoden takaa, jääkauden jälkeen sulanutta ja loukkuun jäänyttä vettä.

Henning Mankell aloitti Juoksuhiekkaa-teoksensa saatuaan kuulla sairastavansa syöpää tammikuun 2014 alussa. Hän päättää sen lääkärin antamaan ennusteeseen hengähdystauosta sairauden etenemisessä. Tauko päättyi viimeiseen hengähdykseen lokakuussa 2015. 

• • • 

Ihmiselämän pituutta tavataan (länsimaissa) ajatella jonain normina, ikään kuin kaikille olisi mitattu noin 70 vuoden alaikäraja. Kaikki kuolemat ennen sitä olisivat siis ennenaikaisia. Usein vielä niitä, joissa kuulemma ”parhaat lähtevät ensin”. 

Viime kesänä esitetyssä norjalaisessa dokumenttisarjassa Kuolema − tarinoita elämästä kerrottiin muun muassa amerikkalaisesta sarjakuvataiteilijasta Jill Thompsonista, joka käyttää kuoleman symbolina nuorta tyttöä. Mahdollisesti juuri hän oli se, joka ohjelmassa toi esiin erilaisen näkökulman: ”Saat saman verran kuin muutkin. Saat eliniän.” Oli se sitten lyhyt tai pitkä.