Käsittämätön aika

Lehdessä muisteltiin, kuinka Mika Häkkinen vuonna 1993 ajoi formula 1 -kisojen aika-ajossa 0,048 sekuntia nopeammin kuin mestari Ayrton Senna (Helsingin Sanomat 23.3.2017). Siis sensaatiomaiset 0,048 sekuntia.

Kirjailija ja teatterinohjaaja Henning Mankell pohtii teoksessaan Juoksuhiekkaa (Otava 2015) paljon juuri aikaa, joskin aivan toisenlaisia ajanjaksoja kuin sekunnin murto-osia. Erityisesti häntä askarruttavat tulevat 100 000 vuotta – vähimmäisaika, joka on asetettu ydinjätteen säilömiselle kallioperään.

Mankell kertoo lukeneensa vuonna 2012 artikkelin suomalaisesta ydinjätteen loppusijoitushankkeesta. Vaikka ydinvoima kuului tavalla tai toisella jo hänen lapsuusmuistoihinsa mielenosoituksineen, suurvaltojen välisine uhkineen ja voimalaonnettomuuksineen, vasta tämä artikkeli herätti hänet oivaltamaan, miten vaarallisen jätteen kanssa ihmiskunta joutuu elämään.

Artikkelissa mainittu sana Onkalo (Olkiluodossa sijaitseva kallioperän tutkimustila) alkoi kiinnostaa Mankellia siinä määrin, että hän halusi päästä tutustumaan siihen. Pyyntö evättiin ensin sillä perusteella, ettei laitos halunnut joutua osaksi trillerin juonenkulkua. Tämä ei ollut kirjailijan aikomuskaan. Hänen antamansa selityksen jälkeen uusi pyyntö evättiin vetoamalla siihen, ettei vieraiden turvallisuutta voitaisi taata alhaalla tunneleissa ja kalliotiloissa.

Pitkään Afrikassa asuneella ja teatterinohjaajana vaikuttaneella Mankellilla olisi varmasti sanansa sanottavana venäläisten aikeesta rakentaa ydinvoimala Nigeriaan.

Kirjailija kertoo käyneensä vuonna 2012 Maltan Hagar Qimin temppelissä, joka on yksi maailman vanhimpia ihmisen pystyttämiä, ehjänä säilyneitä rakennelmia. Sen vanhimpien osien tiedetään olevan peräisin 5 000–6 000 vuoden takaa. Temppelin mieleen nostattanut kysymys kuuluikin, voidaanko nykyään tehdä rakennelmia, jotka suojaisivat ydinjätteeltä 100 000 vuotta.

Jos ollaan rehellisiä, harva taitaa todella uhrata ajatustakaan niin pitkälle tuntemattomaan tulevaisuuteen. Ilmastonmuutoksen vaikutuksista puhuttaessa on vielä helppo ymmärtää usein toistettu huoli lastenlapsille periytyvistä ongelmista, koska lähitulevaisuuteen voi melkein nähdä. Luulenpa, että 100 000 vuoden päästä mikään ei ole niin kuin nyt.

Aihe ei kuitenkaan jätä rauhaan Mankellia, sillä useissa kirjan luvuissa hän liittää sen kuin ohimennen johonkin toiseen käsittelemäänsä teemaan. Hän päätyykin toteamaan: ” – – olemme jo nyt päättäneet, mikä tulee olemaan viimeinen muisto meidän sivilisaatiostamme. Ei Rubens. Ei Rembrandt. Ei Rafael. Ei liioin Shakespeare tai Botticelli, Beethoven, Bach tai Beatles. – – Kun kaikki muu sivilisaatiostamme on poissa, kaksi asiaa on ja pysyy: Voyager-avaruusluotaimet ja ydinjäte syvällä kallioiden uumenissa.”

Kun peruskallioon kaiverrettu loppusijoituspaikka vie ajatukset kauas tulevaan, kaivon porauttaminen saaren kallioon johtaa Mankellin kauas menneeseen. Kaivonporaajat osuvat 40 metrin syvyydessä olevaan suolavesitaskuun ja pyytävät kirjailijaa maistamaan pari pisaraa heidän ottamaansa näytettä. Vesi on 10 000 vuoden takaa, jääkauden jälkeen sulanutta ja loukkuun jäänyttä vettä.

Henning Mankell aloitti Juoksuhiekkaa-teoksensa saatuaan kuulla sairastavansa syöpää tammikuun 2014 alussa. Hän päättää sen lääkärin antamaan ennusteeseen hengähdystauosta sairauden etenemisessä. Tauko päättyi viimeiseen hengähdykseen lokakuussa 2015. 

• • • 

Ihmiselämän pituutta tavataan (länsimaissa) ajatella jonain normina, ikään kuin kaikille olisi mitattu noin 70 vuoden alaikäraja. Kaikki kuolemat ennen sitä olisivat siis ennenaikaisia. Usein vielä niitä, joissa kuulemma ”parhaat lähtevät ensin”. 

Viime kesänä esitetyssä norjalaisessa dokumenttisarjassa Kuolema − tarinoita elämästä kerrottiin muun muassa amerikkalaisesta sarjakuvataiteilijasta Jill Thompsonista, joka käyttää kuoleman symbolina nuorta tyttöä. Mahdollisesti juuri hän oli se, joka ohjelmassa toi esiin erilaisen näkökulman: ”Saat saman verran kuin muutkin. Saat eliniän.” Oli se sitten lyhyt tai pitkä.

Kaipaan onnellisempia loppuja

Sairaus ja kuolema kuuluvat elämään. Pitääkö niiden kuulua myös kuuluisan dekkarihahmon fiktiiviseen elämään? Kun on tehnyt pitkän matkan vaikkapa Kurt Wallanderin, Endeavour Morsen tai Hercule Poirot’n seurassa, yhteinen matka olisi saanut päättyä vähemmän surumielisiin jäähyväisiin.

Koska Henning Mankellin Wallander-kirjojen lukemisesta on jo aikaa, on mahdoton muistaa, millaisena päähenkilö näyttäytyi mielikuvituksessani. Kun elokuva-Wallander sitten astui silmien eteen Rolf Lassgårdin hahmossa, se silti tuntui vastaavan kuvaa täydellisesti. Katsojan kannalta onkin erittäin ikävää, jos pääosan esittäjä kesken kaiken vaihtuu joksikin toiseksi, kuten kävi Mankellin kuuluisimmalle henkilölle. Ulkonaisesti kettumaisen hontelo Krister Henriksson ei koskaan onnistunut täyttämään ”oikean”, karhumaisen Lassgård-Wallanderin paikkaa.

Jonkinlaisena lohdutuksena voin pitää sitä, että henkilövaihdoksen takia mieleen ei jäänyt kuva muistin pettämästä Lassgårdista, vaan sairauden joutui kohtaamaan ”väärä” Wallander.

Kun Colin Dexterin luoman komisario Morsen elämä päättyi televisiossa, se tuntui yllättävyydessään samalta kuin todellisen henkilön kuolema. Tosin niin se tavallaan olikin, koska Morsea vielä vuonna 2002 kuvatussa sarjassa esittänyt John Thaw menehtyi jo vuonna 2002.

Katsojana oli vaikea hyväksyä myös Agatha Christien valinta lähettää David Suchet’n esittämä Poirot etsivien taivaaseen − vai rikollisten, että harmailla aivosoluilla riittäisi tekemistä sielläkin? Jos Christien kerran oli pakko päästää hänestä irti, miksei vain lennättänyt tätä jonnekin kauas eläkepäivien viettoon? Näyttäähän sekin kuuluvan tosielämään.

Kun siis kirjailija haluaa päästä eroon suositusta dekkarihahmosta, hänellä olisi kyllä muitakin vaihtoehtoja kuin ne ikävimmät. Vaikka lopullinen ratkaisu on kirjailijalle helppo tapa torjua yleisön toiveet jatkosta, hän voisi silti ajatella myös lukijan tunteita.

Silti hyväksyn mieluummin kirjailijan tekemän päätöksen lopettaa hahmonsa elämä kuin sen, että joku muu herättää saman hahmon henkiin omissa nimissään. Näin oudosti on käynyt juuri Poirot’lle. Christien pitkäaikainen ihailija Sophie Hannah on käyttänyt mestarietsivää oman kirjansa päähenkilönä Christien perikunnan luvalla, kerrotaan Suuren Suomalaisen Kirjakerhon jäsenlehden uusimmassa numerossa (14/2016).

Perikunnilta toivoisi viisaampia päätöksiä. Kirjailija ja hänen luomansa henkilö muodostavat kokonaisuuden, kuten Christie ja hänen Poirot’nsa. Vaikea uskoa, että hän itse olisi suostunut luovuttamaan etsivänsä jonkun toisen tuotokseen.

Vaikka Margaret Mitchellin romaani Tuulen viemää päättyykin niin harmilliseen epätietoisuuteen Scarlett O’Haran ja Rhett Butlerin suhteen tulevaisuudesta, en koskaan ole lukenut enkä aio lukea niin kutsuttua jatko-osaa, jonka kirjoitti aivan toinen kirjailija. Samoin Stig Larssonin kirjoittaman Millenium-trilogian jatkoksi tehty neljäs osa saa jäädä lukematta.

Se ei kerta kaikkiaan vain käy.