Sairaus ja kuolema kuuluvat elämään. Pitääkö niiden kuulua
myös kuuluisan dekkarihahmon fiktiiviseen elämään? Kun on tehnyt pitkän matkan vaikkapa
Kurt Wallanderin, Endeavour Morsen tai Hercule Poirot’n seurassa, yhteinen
matka olisi saanut päättyä vähemmän surumielisiin jäähyväisiin.
Koska Henning
Mankellin Wallander-kirjojen lukemisesta on jo aikaa, on mahdoton muistaa,
millaisena päähenkilö näyttäytyi mielikuvituksessani. Kun elokuva-Wallander
sitten astui silmien eteen Rolf
Lassgårdin hahmossa, se silti tuntui vastaavan kuvaa täydellisesti. Katsojan
kannalta onkin erittäin ikävää, jos pääosan esittäjä kesken kaiken vaihtuu
joksikin toiseksi, kuten kävi Mankellin kuuluisimmalle henkilölle. Ulkonaisesti
kettumaisen hontelo Krister Henriksson
ei koskaan onnistunut täyttämään ”oikean”, karhumaisen Lassgård-Wallanderin
paikkaa.
Jonkinlaisena lohdutuksena voin pitää sitä, että
henkilövaihdoksen takia mieleen ei jäänyt kuva muistin pettämästä Lassgårdista,
vaan sairauden joutui kohtaamaan ”väärä” Wallander.
Kun Colin Dexterin luoman komisario Morsen elämä päättyi televisiossa, se tuntui
yllättävyydessään samalta kuin todellisen henkilön kuolema. Tosin niin se
tavallaan olikin, koska Morsea vielä vuonna 2002 kuvatussa sarjassa esittänyt John Thaw menehtyi jo vuonna 2002.
Katsojana oli vaikea hyväksyä myös Agatha Christien valinta lähettää David Suchet’n esittämä Poirot etsivien taivaaseen −
vai rikollisten, että harmailla aivosoluilla riittäisi tekemistä sielläkin? Jos Christien
kerran oli pakko päästää hänestä irti, miksei vain lennättänyt tätä jonnekin kauas
eläkepäivien viettoon? Näyttäähän sekin kuuluvan tosielämään.
Kun siis kirjailija haluaa päästä eroon suositusta dekkarihahmosta,
hänellä olisi kyllä muitakin vaihtoehtoja kuin ne ikävimmät. Vaikka lopullinen
ratkaisu on kirjailijalle helppo tapa torjua yleisön toiveet jatkosta, hän
voisi silti ajatella myös lukijan tunteita.
Silti hyväksyn mieluummin kirjailijan tekemän päätöksen
lopettaa hahmonsa elämä kuin sen, että joku muu herättää saman hahmon henkiin
omissa nimissään. Näin oudosti on käynyt juuri Poirot’lle. Christien
pitkäaikainen ihailija Sophie Hannah
on käyttänyt mestarietsivää oman kirjansa päähenkilönä Christien perikunnan
luvalla, kerrotaan Suuren Suomalaisen Kirjakerhon jäsenlehden uusimmassa numerossa (14/2016).
Perikunnilta toivoisi viisaampia päätöksiä. Kirjailija ja
hänen luomansa henkilö muodostavat kokonaisuuden, kuten Christie ja hänen
Poirot’nsa. Vaikea uskoa, että hän itse olisi suostunut luovuttamaan etsivänsä
jonkun toisen tuotokseen.
Vaikka Margaret
Mitchellin romaani Tuulen viemää
päättyykin niin harmilliseen epätietoisuuteen Scarlett O’Haran ja Rhett
Butlerin suhteen tulevaisuudesta, en koskaan ole lukenut enkä aio lukea
niin kutsuttua jatko-osaa, jonka kirjoitti aivan toinen kirjailija. Samoin Stig
Larssonin kirjoittaman Millenium-trilogian jatkoksi tehty neljäs osa saa jäädä
lukematta.
