Elävää musiikkia

Voisiko 1920-luvun pukeutumisesta joskus vielä tulla suosittua katumuotia? Tuskin, sillä pukeutumisen muotivirtauksia toistetaan vuorotellen vain menneiltä lähivuosikymmeniltä, ei sadan vuoden takaa. 

Musiikissa puolestaan voidaan tehdä trendihyppäys jopa useiden satojen vuosien taakse. Tästä esimerkkinä on gregoriaaninen kirkkomusiikki, jolla tarkoitetaan lännen kirkon latinankielistä laulua. Termi vakiintui 900-luvulla.

Kanadalaisen Louise Pennyn dekkaria Murhan alkusoitto (suom. 2022) lukiessa juolahtaa ensin mieleen, että hän otti munkkiluostariin sijoittuvaan aiheensa aiemmin 2000-luvulla suosioon nousseesta gregoriaanisesta kirkkolaulusta. Koska alkuperäinen teos julkaistiinkin jo vuonna 2012, esimerkiksi The Monks of Norcian Benedictan tapauksessa voisi ajatella toisinkin päin: ehkä munkkiyhteisö sai idean vuonna 2015 julkaistuun levytykseen Pennyn kirjasta.

Vaikkei erityisemmin harrasta musiikkia eikä ainakaan tunne sen teoriaa, dekkaria lukiessa munkkien laulu ja neumien arvoitus alkoivat kiehtoa ja itse rikos jäi taustalle. Jo pelkkä sana neumi (vanha nuottimerkki) oli uppo-outo, joskin tuo mieleen nykyisin paljon käytetyn sanan meemi.

Luostari on dekkarille erikoinen ympäristö, jossa poliisikin voi joutua ruokkimaan kanoja tai poimimaan mustikoita. Nämä munkkien päivittäiseen rutiiniin kuuluvat käytännön tehtävät eivät vaadi fyysistä huippukuntoa ja itsensä rääkkäämistä äärirajoille, mutta silti joku munkeista luonnehtii heitä ”uskon erikoisjoukoiksi”.

Kyse onkin mielenlaadusta ja kyvystä sopeutua henkisesti vaativaan, suljettuun luostarielämään ja sen sääntöihin. Hiljaisuuden sääntöä noudatettaessa munkit eivät saa edes keskustella keskenään kuin korkeintaan muutaman minuutin päivässä. ”Tietäisittepä, miten monella tavalla asiansa saa menemään perille. Sanat eivät ikinä voisi loukata niin paljon. Käännetty selkä on luostarissa herjaus. Silmien pyörittely on ohjushyökkäys.”

Sen sijaan tietyin tunnein kokoonnutaan laulamaan yhdessä, ja juuri laulu on se, joka elähdyttää ja saa syrjäisen luostarin munkit jaksamaan. Osalle on tärkeintä laulaminen vain omassa pienessä yhteisössä, osa haluaisi luopua hiljaisuuden säännöstä ja lähteä konsertoimaan maailmalle.

Penny kuvaa musiikin voimaa ja kauneutta suorastaan palavasti. Tehty rikoskin melkein unohtuu, kun hän vie lukijaa kohti kirjoitetun musiikin alkupistettä. Mielikuvissa ikään kuin kulkee samoilla käytävillä tai istuu kuuntelemassa munkkien yksiäänistä laulua ennen vetäytymistä omaan hiljaiseen kammioonsa. Kirjan tunnelmaan uppoutuu niin, että viimeisellä sivulla ei oikein haluaisikaan palata todellisuuteen.

Mitä jos kaikki olisi pelkkää sumutusta

Jos joku vielä kuvittelee, että ylenpalttisesti hehkutettu digitalisaatio tuo pelkkää onnea ja helppoutta elämään, hän voi joutua katkerasti pettymään kuvitelmiinsa. Kääntöpuoli on jo näyttänyt kasvonsa eri tavoin: Jonkun yksityisyys on mennyttä, kun henkilöys (ja vaikkapa rahat) on varastettu. Valeprofiileja ja -uutisia on levitetty, ja näin on tuhottu tai yritetty tuhota jonkun toisen elämä. Monenlaisia yksittäisiä tapauksia, jotka tapahtuvat jollekin toiselle.

Verkossa voi tapahtua mitä tahansa. Siellä luikertelee jopa matoja. Ylessä esitettiin jokin aika sitten aiheesta dokumentti Sota tietoverkossa. Siinä kerrottiin Israelin ja USA:n kehittämästä madosta, jonka avulla ne pääsivät Iranin ydinohjelmaan. Eikä vain sinne vaan mato otti ja luikersi omin päin yli sataan maahan ja paljasti järjestelmällisen kyberoperaation.

Amerikkalaisen Patricia Cornwellin uusimmassa dekkarissa Riistetty (Otava 2016) käytetään uudenlaista termiä datafiktio, josta suomenkielinen hakukone ei anna yhtäkään osumaa. Sen tilalla tarjotaan termiä autofiktio. Englanninkielinen data fiction sen sijaan poimii tuossa tuokiossa osumia 36 800 000.

Kirjassa juristi Jill Donoghue selittää termiä kuolinsyytutkija Kay Scarpetalle seuraavasti: ”Se on ilmiö, josta voi tulla totta, mikäli meistä tulee niin riippuvaisia teknologiasta, että elämämme rakentuvat näkymättömien asioiden varaan. Silloin emme pysty itse arvioimaan, mikä on totta ja mikä valhetta, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Kuvitellaanpa, että meillä on tietokoneohjelma, joka tekee kaiken työn puolestamme. Silloin tuo ohjelma määrittää ison osan todellisuudestamme, mutta entä jos se valehtelee? Entä jos kaikki, mihin uskomme, ei olekaan totta vaan valhetta, pelkkää kangastusta? Entä jos julistamme sotia, hoidamme potilaita, teemme päätöksiä elämästä ja kuolemasta datafiktion perusteella?”

Puhelimestaan täysin riippuvaista Scarpettaa onkin teknologian kehitys alkanut huolettaa. Aikansa se teki kaikesta parempaa, mutta nyt hänestä on alkanut tuntua siltä, että maailma on palaamassa pimeälle keskiajalle. Vaikka hän tuntee liikkuvansa digitaalisen viestinnän avulla nopeammin kuin koskaan, se tarkoittaa sitä, että hänen luonnolliset navigointilaitteensa – omat silmät, korvat ja kosketusaisti – rapistuvat. ”Ikävöin kynää ja paperia. Ikävöin kasvokkain käytäviä keskusteluita. Pelkään, että ihmiskunta on matkalla epäilyksen ja harhaluulojen aikakaudelle.”

Scarpetta pohtii, mitä tapahtuu, jos päädymme lopulta siihen pisteeseen, että epäilemme kaikkea tietokoneiden hallinnoimaa: potilas- ja terveyskertomuksia, hälytyspalveluja, veriryhmiä, sormenjälkiä, dna-profiileja, tilisiirtoja, taloustietoja, ammattilaishakemistoja, rikosrekistereitä sekä jopa henkilökohtaisia tekstiviestejä ja sähköposteja. Entä jos emme voi luottaa enää mihinkään? 

Cornwell vie Scarpettan tutkimaan tapausta, joka samalla saa hänen päähenkilönsä hetkessä epäilemään kaikkein läheisimpien ihmisten luotettavuutta. Lukijana voi vain ihmetellä, miten helposti se käy sellaiseltakin, jonka usko aiemmin on ollut horjumaton.

 Kuvan otti ystäväni Sirpa.

Kaipaan onnellisempia loppuja

Sairaus ja kuolema kuuluvat elämään. Pitääkö niiden kuulua myös kuuluisan dekkarihahmon fiktiiviseen elämään? Kun on tehnyt pitkän matkan vaikkapa Kurt Wallanderin, Endeavour Morsen tai Hercule Poirot’n seurassa, yhteinen matka olisi saanut päättyä vähemmän surumielisiin jäähyväisiin.

Koska Henning Mankellin Wallander-kirjojen lukemisesta on jo aikaa, on mahdoton muistaa, millaisena päähenkilö näyttäytyi mielikuvituksessani. Kun elokuva-Wallander sitten astui silmien eteen Rolf Lassgårdin hahmossa, se silti tuntui vastaavan kuvaa täydellisesti. Katsojan kannalta onkin erittäin ikävää, jos pääosan esittäjä kesken kaiken vaihtuu joksikin toiseksi, kuten kävi Mankellin kuuluisimmalle henkilölle. Ulkonaisesti kettumaisen hontelo Krister Henriksson ei koskaan onnistunut täyttämään ”oikean”, karhumaisen Lassgård-Wallanderin paikkaa.

Jonkinlaisena lohdutuksena voin pitää sitä, että henkilövaihdoksen takia mieleen ei jäänyt kuva muistin pettämästä Lassgårdista, vaan sairauden joutui kohtaamaan ”väärä” Wallander.

Kun Colin Dexterin luoman komisario Morsen elämä päättyi televisiossa, se tuntui yllättävyydessään samalta kuin todellisen henkilön kuolema. Tosin niin se tavallaan olikin, koska Morsea vielä vuonna 2002 kuvatussa sarjassa esittänyt John Thaw menehtyi jo vuonna 2002.

Katsojana oli vaikea hyväksyä myös Agatha Christien valinta lähettää David Suchet’n esittämä Poirot etsivien taivaaseen − vai rikollisten, että harmailla aivosoluilla riittäisi tekemistä sielläkin? Jos Christien kerran oli pakko päästää hänestä irti, miksei vain lennättänyt tätä jonnekin kauas eläkepäivien viettoon? Näyttäähän sekin kuuluvan tosielämään.

Kun siis kirjailija haluaa päästä eroon suositusta dekkarihahmosta, hänellä olisi kyllä muitakin vaihtoehtoja kuin ne ikävimmät. Vaikka lopullinen ratkaisu on kirjailijalle helppo tapa torjua yleisön toiveet jatkosta, hän voisi silti ajatella myös lukijan tunteita.

Silti hyväksyn mieluummin kirjailijan tekemän päätöksen lopettaa hahmonsa elämä kuin sen, että joku muu herättää saman hahmon henkiin omissa nimissään. Näin oudosti on käynyt juuri Poirot’lle. Christien pitkäaikainen ihailija Sophie Hannah on käyttänyt mestarietsivää oman kirjansa päähenkilönä Christien perikunnan luvalla, kerrotaan Suuren Suomalaisen Kirjakerhon jäsenlehden uusimmassa numerossa (14/2016).

Perikunnilta toivoisi viisaampia päätöksiä. Kirjailija ja hänen luomansa henkilö muodostavat kokonaisuuden, kuten Christie ja hänen Poirot’nsa. Vaikea uskoa, että hän itse olisi suostunut luovuttamaan etsivänsä jonkun toisen tuotokseen.

Vaikka Margaret Mitchellin romaani Tuulen viemää päättyykin niin harmilliseen epätietoisuuteen Scarlett O’Haran ja Rhett Butlerin suhteen tulevaisuudesta, en koskaan ole lukenut enkä aio lukea niin kutsuttua jatko-osaa, jonka kirjoitti aivan toinen kirjailija. Samoin Stig Larssonin kirjoittaman Millenium-trilogian jatkoksi tehty neljäs osa saa jäädä lukematta.

Se ei kerta kaikkiaan vain käy.