Jos joku vielä kuvittelee, että ylenpalttisesti hehkutettu
digitalisaatio tuo pelkkää onnea ja helppoutta elämään, hän voi joutua katkerasti
pettymään kuvitelmiinsa. Kääntöpuoli on jo näyttänyt kasvonsa eri tavoin: Jonkun
yksityisyys on mennyttä, kun henkilöys (ja vaikkapa rahat) on varastettu. Valeprofiileja
ja -uutisia on levitetty, ja näin on tuhottu tai yritetty tuhota jonkun toisen
elämä. Monenlaisia yksittäisiä tapauksia, jotka tapahtuvat jollekin toiselle.
Verkossa voi tapahtua mitä tahansa. Siellä luikertelee jopa matoja. Ylessä esitettiin jokin aika sitten aiheesta dokumentti Sota tietoverkossa. Siinä kerrottiin Israelin ja USA:n kehittämästä madosta, jonka avulla ne pääsivät Iranin ydinohjelmaan. Eikä vain sinne vaan mato otti ja luikersi omin päin yli sataan maahan ja paljasti järjestelmällisen kyberoperaation.
Amerikkalaisen Patricia Cornwellin uusimmassa dekkarissa Riistetty (Otava 2016) käytetään uudenlaista termiä datafiktio, josta suomenkielinen hakukone ei anna yhtäkään osumaa. Sen tilalla tarjotaan termiä autofiktio. Englanninkielinen data fiction sen sijaan poimii tuossa tuokiossa osumia 36 800 000.
Kirjassa juristi Jill Donoghue selittää termiä kuolinsyytutkija Kay Scarpetalle seuraavasti: ”Se on ilmiö, josta voi tulla totta, mikäli meistä tulee niin riippuvaisia teknologiasta, että elämämme rakentuvat näkymättömien asioiden varaan. Silloin emme pysty itse arvioimaan, mikä on totta ja mikä valhetta, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Kuvitellaanpa, että meillä on tietokoneohjelma, joka tekee kaiken työn puolestamme. Silloin tuo ohjelma määrittää ison osan todellisuudestamme, mutta entä jos se valehtelee? Entä jos kaikki, mihin uskomme, ei olekaan totta vaan valhetta, pelkkää kangastusta? Entä jos julistamme sotia, hoidamme potilaita, teemme päätöksiä elämästä ja kuolemasta datafiktion perusteella?”
Puhelimestaan täysin riippuvaista Scarpettaa onkin teknologian kehitys alkanut huolettaa. Aikansa se teki kaikesta parempaa, mutta nyt hänestä on alkanut tuntua siltä, että maailma on palaamassa pimeälle keskiajalle. Vaikka hän tuntee liikkuvansa digitaalisen viestinnän avulla nopeammin kuin koskaan, se tarkoittaa sitä, että hänen luonnolliset navigointilaitteensa – omat silmät, korvat ja kosketusaisti – rapistuvat. ”Ikävöin kynää ja paperia. Ikävöin kasvokkain käytäviä keskusteluita. Pelkään, että ihmiskunta on matkalla epäilyksen ja harhaluulojen aikakaudelle.”
Scarpetta pohtii, mitä tapahtuu, jos päädymme lopulta siihen pisteeseen, että epäilemme kaikkea tietokoneiden hallinnoimaa: potilas- ja terveyskertomuksia, hälytyspalveluja, veriryhmiä, sormenjälkiä, dna-profiileja, tilisiirtoja, taloustietoja, ammattilaishakemistoja, rikosrekistereitä sekä jopa henkilökohtaisia tekstiviestejä ja sähköposteja. Entä jos emme voi luottaa enää mihinkään?
Cornwell vie Scarpettan tutkimaan tapausta, joka samalla saa hänen päähenkilönsä hetkessä epäilemään kaikkein läheisimpien ihmisten luotettavuutta. Lukijana voi vain ihmetellä, miten helposti se käy sellaiseltakin, jonka usko aiemmin on ollut horjumaton.
Verkossa voi tapahtua mitä tahansa. Siellä luikertelee jopa matoja. Ylessä esitettiin jokin aika sitten aiheesta dokumentti Sota tietoverkossa. Siinä kerrottiin Israelin ja USA:n kehittämästä madosta, jonka avulla ne pääsivät Iranin ydinohjelmaan. Eikä vain sinne vaan mato otti ja luikersi omin päin yli sataan maahan ja paljasti järjestelmällisen kyberoperaation.
Amerikkalaisen Patricia Cornwellin uusimmassa dekkarissa Riistetty (Otava 2016) käytetään uudenlaista termiä datafiktio, josta suomenkielinen hakukone ei anna yhtäkään osumaa. Sen tilalla tarjotaan termiä autofiktio. Englanninkielinen data fiction sen sijaan poimii tuossa tuokiossa osumia 36 800 000.
Kirjassa juristi Jill Donoghue selittää termiä kuolinsyytutkija Kay Scarpetalle seuraavasti: ”Se on ilmiö, josta voi tulla totta, mikäli meistä tulee niin riippuvaisia teknologiasta, että elämämme rakentuvat näkymättömien asioiden varaan. Silloin emme pysty itse arvioimaan, mikä on totta ja mikä valhetta, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Kuvitellaanpa, että meillä on tietokoneohjelma, joka tekee kaiken työn puolestamme. Silloin tuo ohjelma määrittää ison osan todellisuudestamme, mutta entä jos se valehtelee? Entä jos kaikki, mihin uskomme, ei olekaan totta vaan valhetta, pelkkää kangastusta? Entä jos julistamme sotia, hoidamme potilaita, teemme päätöksiä elämästä ja kuolemasta datafiktion perusteella?”
Puhelimestaan täysin riippuvaista Scarpettaa onkin teknologian kehitys alkanut huolettaa. Aikansa se teki kaikesta parempaa, mutta nyt hänestä on alkanut tuntua siltä, että maailma on palaamassa pimeälle keskiajalle. Vaikka hän tuntee liikkuvansa digitaalisen viestinnän avulla nopeammin kuin koskaan, se tarkoittaa sitä, että hänen luonnolliset navigointilaitteensa – omat silmät, korvat ja kosketusaisti – rapistuvat. ”Ikävöin kynää ja paperia. Ikävöin kasvokkain käytäviä keskusteluita. Pelkään, että ihmiskunta on matkalla epäilyksen ja harhaluulojen aikakaudelle.”
Scarpetta pohtii, mitä tapahtuu, jos päädymme lopulta siihen pisteeseen, että epäilemme kaikkea tietokoneiden hallinnoimaa: potilas- ja terveyskertomuksia, hälytyspalveluja, veriryhmiä, sormenjälkiä, dna-profiileja, tilisiirtoja, taloustietoja, ammattilaishakemistoja, rikosrekistereitä sekä jopa henkilökohtaisia tekstiviestejä ja sähköposteja. Entä jos emme voi luottaa enää mihinkään?
Cornwell vie Scarpettan tutkimaan tapausta, joka samalla saa hänen päähenkilönsä hetkessä epäilemään kaikkein läheisimpien ihmisten luotettavuutta. Lukijana voi vain ihmetellä, miten helposti se käy sellaiseltakin, jonka usko aiemmin on ollut horjumaton.
Kuvan otti ystäväni Sirpa.