Ääriviivoiltaan muodokas mutta kuitenkin sutjakka Suomi
sopii mitä parhaiten käsityön aiheeksi. Hyvä esimerkki on askartelulehti Ihanan numerossa 1/2017. Lankkupohjalle
taiteiltu taulu on tehty kieputtelemalla lankaa maan rajoja myötäilevien
naulojen ympäri ja pitkin poikin rajojen sisälle jäävää aluetta. Valkoisella
langalla ristikoitua taustaa koristaa sininen sydän, jonka tekijä voi sijoittaa
vaikka oman kotiseutunsa kohdalle.
Sydän johdattaa mieleen vanhat maakuntalaulut. Menneelle maailmalle tavataan naureskella, mutta on hienoa, että laulut on nostettu jälleen esiin esimerkiksi yhteislaulutilaisuuksissa. Niistä on myös alettu tehdä modernisoituja versioita. Maakuntalaulut voivat saada liikuttumaan tai jäädä pyörimään päähän siinä missä päivän hittikin. Taannoin harmitti, että laulajaiset unohtuivat käymättä, vaan olisiko siitä laulamisesta mitään tullutkaan.
Syntymäpaikka kun on sydän Suomen, / siis sitä suottako kiittelisin? Keski-Suomen maakuntalaulussa, jonka uusversio kuulostaa viehättävän helkkyvältä, sydämen sijainnin perusteena on maantieteellinen asema. Suomi-neidon näkökulmasta se tosin on tipahtanut kapean uuman alapuolelle. Sydämen paikasta kisaa myös Uusimaa, sillä sikäläistenkin mielestä tääll’ on Suomen pää ja sydän, into hehkuvin. Kilpailusta viis, tärkeintä on, että syke ei sammu.
Suomi-neito mielletään ulkoiselta olemukseltaan naiseksi, jonka kuva tiivistyy Hämäläisten laulussa: kuin Hämeen valkotukkainen, / tuo sinisilmä neitonen / on rusoposkinen. (Sivumennen sanoen kuvaukseen sopii hämmästyttävän moni suomalainen entinen ja nykyinen edustusurheilija.)
Maakuntalauluista huokuu tietenkin kiintymys kotipaikkaan, eihän niitä muuten olisi valittu omaa aluetta edustamaan. Luonto järvineen, metsineen ja korpineen on ykkösasia kaikissa. Joskus elämä on silkkaa suloisuutta, toisinaan kiperääkin koettelemusta. Taival lie hankala – olkoon vaan! Luonto lie kitsas – siis kilpaillaan! Samanlaista taistelutahtoa kuin äskeisessä Kainuun Nälkämaan laulussa peräänkuulutetaan myös Etelä-Pohjanmaan ja Pohjanmaan laulussa eli Vaasan marssissa: Pois unteluus ja hervakkuus! / Niin onnehen maan pohjoisen / vie kunto, työ sen poikien.
Suurin osa kotiseutulauluista on syntynyt 1900-luvun alkukymmenillä ja viisi 1800-luvulla. Vanhimmista vanhin on Savolaisen laulu vuodelta 1852. Tuohon aikaan sanailtiin muun muassa näin: Me emme liioin kerskuko, / sanomme kumminkin: / Muu Suomi ellös ilkkuko, / jos meill' on hoikka kukkaro, / jos köyhiks' keksittiin. Eipä ole muulla Suomella aihetta ilkkuun tänäkään päivänä – hoikka kukkaro löytyy yhdestä jos toisestakin taskusta.
Muistot koulun laulukokeista ja -numerosta haluaisi unohtaa, ja helpotus oli suuri, kun musiikkitunnit loppuivat kokonaan. Kaikesta huolimatta hyvät laulumuistot ovat jääneet vahvoina elämään.
Sydän johdattaa mieleen vanhat maakuntalaulut. Menneelle maailmalle tavataan naureskella, mutta on hienoa, että laulut on nostettu jälleen esiin esimerkiksi yhteislaulutilaisuuksissa. Niistä on myös alettu tehdä modernisoituja versioita. Maakuntalaulut voivat saada liikuttumaan tai jäädä pyörimään päähän siinä missä päivän hittikin. Taannoin harmitti, että laulajaiset unohtuivat käymättä, vaan olisiko siitä laulamisesta mitään tullutkaan.
Syntymäpaikka kun on sydän Suomen, / siis sitä suottako kiittelisin? Keski-Suomen maakuntalaulussa, jonka uusversio kuulostaa viehättävän helkkyvältä, sydämen sijainnin perusteena on maantieteellinen asema. Suomi-neidon näkökulmasta se tosin on tipahtanut kapean uuman alapuolelle. Sydämen paikasta kisaa myös Uusimaa, sillä sikäläistenkin mielestä tääll’ on Suomen pää ja sydän, into hehkuvin. Kilpailusta viis, tärkeintä on, että syke ei sammu.
Suomi-neito mielletään ulkoiselta olemukseltaan naiseksi, jonka kuva tiivistyy Hämäläisten laulussa: kuin Hämeen valkotukkainen, / tuo sinisilmä neitonen / on rusoposkinen. (Sivumennen sanoen kuvaukseen sopii hämmästyttävän moni suomalainen entinen ja nykyinen edustusurheilija.)
Maakuntalauluista huokuu tietenkin kiintymys kotipaikkaan, eihän niitä muuten olisi valittu omaa aluetta edustamaan. Luonto järvineen, metsineen ja korpineen on ykkösasia kaikissa. Joskus elämä on silkkaa suloisuutta, toisinaan kiperääkin koettelemusta. Taival lie hankala – olkoon vaan! Luonto lie kitsas – siis kilpaillaan! Samanlaista taistelutahtoa kuin äskeisessä Kainuun Nälkämaan laulussa peräänkuulutetaan myös Etelä-Pohjanmaan ja Pohjanmaan laulussa eli Vaasan marssissa: Pois unteluus ja hervakkuus! / Niin onnehen maan pohjoisen / vie kunto, työ sen poikien.
Suurin osa kotiseutulauluista on syntynyt 1900-luvun alkukymmenillä ja viisi 1800-luvulla. Vanhimmista vanhin on Savolaisen laulu vuodelta 1852. Tuohon aikaan sanailtiin muun muassa näin: Me emme liioin kerskuko, / sanomme kumminkin: / Muu Suomi ellös ilkkuko, / jos meill' on hoikka kukkaro, / jos köyhiks' keksittiin. Eipä ole muulla Suomella aihetta ilkkuun tänäkään päivänä – hoikka kukkaro löytyy yhdestä jos toisestakin taskusta.
Muistot koulun laulukokeista ja -numerosta haluaisi unohtaa, ja helpotus oli suuri, kun musiikkitunnit loppuivat kokonaan. Kaikesta huolimatta hyvät laulumuistot ovat jääneet vahvoina elämään.
