Raha ratkaisee myös ruohonjuurilla

Pidetään päivänselvänä, että raha motivoi työntekoon esimerkiksi johtajaksi hakevaa. Vain kalliilla saa hyvän. Vieläpä niin hyvän, että hänelle kannattaa maksaa mukava summa silloinkin, kun hänestä on päästävä eroon. Pärjää sitten aikansa eikä heti tarvitse etsiytyä lähimpään te-toimistoon.

Jostain syystä saman motivointikeinon ei katsota koskevan kaikkia. Juuri tästä tuntemattomasta syystä muun muassa maan hallituksessa ajatellaan, että työtöntä riittää innostamaan ajatus Ain laulain työtäs tee. Palkasta ei niin väliä, kun keinona voi käyttää myös pakkoa. Millä tavalla palkaton työnteko parantaa rahattoman elämää? (Nyt ei siis todellakaan ole kyse mistään vapaaehtoistöistä.)

Viestimissä kerrotaan toisinaan ihmisistä, jotka ovat tahtomattaan tai tietämättään joutuneet kaikki nielevän byrokratian uhreiksi. Varsinkin te-toimiston kieltoihin ja pakkoihin perustuvassa sääntöviidakossa ihminen tuntee itsensä usein aika voimattomaksi. Hänestä tehdään syyllinen melkein asiassa kuin asiassa. Kimmo Häkkilän kolumnissa (Aamulehti 27.4.2016) kerrotaan jälleen yksi sellainen tarina.

Harvan palkanmaksu keskeytyy aivan yhtäkkiä, mutta mitä tekee se työtön, jota uhataan karenssilla melkein mistä tahansa? Eikä vain uhata vaan uhkaus myös toteutetaan. Hänellä ei ole talousasiantuntijoiden suosittelemaa kahden kuukauden vararahastoa, johon turvautua pahana päivänä. Jos suurin osa työttömän päivärahasta menee esimerkiksi vuokraan, karenssi merkitsee heti pahinta painajaista. Jos sen takia menettää asuntonsa, miten ikinä pystyy maksamaan takuuvuokria uudesta? 

Nyt suunnitelmissa on myös työttömien pakkoraportointi tekemisistään, toki "vain" työnhaun osalta. Milloinkahan työtön velvoitetaan kantamaan valvontarangaistuksissa käytettävää jalkapantaa nilkassaan?

Kuninkaallisia ja muita luontokappaleita

Kutoja, kehrääjä, lavastaja ja suutari − enimmäkseen kadonneita tai katoavia ammatteja ihmisten maailmassa. Tullee aika, jolloin termit elävätkin enää eläinten lajinimistössä. Vain lavastajilla ei liene mitään hätää niin kauan kuin teatteri ja ylipäänsä kulttuuri on voimissaan.

Kutoja- ja lavastajalinnut ovat saaneet nimensä monipuolisten pesänrakennustaitojensa mukaan, kehrääjät puolestaan kehräämistä muistuttavan äänen takia. On myös kehrääjäpunkkeja (viralliselta nimeltään vihannespunkkeja), jotka tuottavat seittiä. Minkään näistä ei tarvinne pelätä töiden loppumista.

Menneen ajan käsityöammatista muistuttaa myös teltantekijäleikko, jolle onkin sittemmin pitänyt keksiä uudempi nimitys telttahankko. Entä miten tointaan hoitaa pohjankauppiasrotta? Ihmisen näkökulmasta katsoen leikkisämpää merkitystä edustavat pohjanmerikarhu (hylje) ja kalastajayökkö. Brasilianvaeltajahämähäkki kuulostaa vapaalta sielulta, jolla ei ole kiire minnekään.

Ammattinimikkeiden ohella eläinlajeja näyttää nimetyn myös muun inhimillisen elämän mukaan, kuten husaariapina ja amiraaliperhonen (sotilassanasto), havununna, munkkihylje ja kutojiin kuuluvat piispat (uskonnollinen sanasto) sekä herttua-apina, keisaritamariini, keisaripingviini, kuningastrappi, kuningasantilooppi, kuningaskobra, kuningaskalastaja (aatelisto, hallitsijat). Kuninkaalliset ovatkin edustettuina monilukuisesti joskin yksipuolisen miesvoittoisesti. Ja juuri on juhlittu pisimpään vallassa ollutta brittihallitsijaa, kuningatarta!

Luonto-ohjelmia katsoessa saa toisinaan ihmetellä mitä kummallisempia eläintennimiä. Nimeäminen vaatii kuitenkin ankaraa pohtimista ja lajituntemusta, kuten ilmenee esimerkiksi lintujen nimeämisen periaatteista. Toisaalta nimi voi joskus löytyä vaikka puhelinluettelosta, jos kerralla pitää nimetä isompi joukko.

Binomisen nimistön eli luokittelujärjestelmän, jossa kullakin lajilla on oma kaksisanainen tieteellinen nimensä, kehitti ruotsalainen luonnontutkija Carl von Linné 1700-luvulla. Lajinimi muodostuu sukua merkitsevästä nimestä ja sen jälkeen tulevasta lajimääritteestä, esimerkiksi Vanessa atalanta (amiraaliperhonen).

Vielä nimeämättömiä lajeja on miljoonia, ja nimeämisen merkityksestä ollaan ainakin kahta mieltä. Joidenkin mielestä se helpottaa lajin suojelua, koska lajinimi on osoitus olemassaolosta. Toisten mielestä taas ensisijaista on suojella uutta lajia sen löydyttyä sen sijaan, että aikaa kulutetaan lajin kuvailemiseen ja luetteloimiseen. (Helsingin Sanomat 27.1.2013)

Alkuvuodesta 2013 Turun Sanomissa julistettiin maailmanlaajuisesti harvinainen avoin nimikilpailu, jossa etsittiin lajinimeä Perun Amazoniasta löytyneelle loispistiäiselle. Nimeämisprosessi vei yli vuoden (TS 3.2.2014). Jokohan pistiäisristiäiset on pidetty?

Toisaalta lajeja kuolee sukupuuttoon kiihtyvällä vauhdilla. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan esimerkiksi selkärankaiset eliöt kuolevat nyt sukupuuttoon 114 kertaa nopeammin kuin tavallisesti. Näin on käynyt yli 400 lajille vuoden 1900 jälkeen. Tutkijoiden mukaan siihen kuluisi normaalisti jopa 10 000 vuotta. Artikkelin perusteella vaikuttaa siltä, että yllättäen myös ihmislaji tarvitsisi suojelua. (HS 23.6.2015)

Maan päivänä

Kammo

Moni listaa asioita, joita haluaisi tehdä ennen tiettyä ikää tai viimeistään silloin, kun aika alkaa olla jo kokonaan loppumassa. Tulee jokin pakonomainen tarve tehdä hulluja tai rohkeutta vaativia asioita, ylittää omat rajansa. Harvemmin ihminen kai miettii, mitä ei suostuisi tekemään. Käykö kaikki, jos vain hinnasta sovitaan?

Kun sukellusdokumentista Takaisin pintaan kerrottiin ensimmäisiä kertoja, arvelin sen jäävän itseltäni varmasti katsomatta. Vedenalaiset ahtaat onkalot olivat saaneet muutaman aiheesta kirjoittaneenkin tuntemaan olonsa hieman epämukavaksi. Miten niistä selviäisi sellainen, jolle ahdas tila on fyysinen koettelemus? Kun sitten kuitenkin päätin ottaa asiasta selvää, ilmeni, että dokumentti oli jo poistunut ohjelmistosta.

En tiedä, miltä tuntuu pelätä toriaukion ylittämistä, mutta tiedän, miltä tuntuu jäädä pinta-alaltaan noin neliömetrin kokoiseen hissiin tunniksi. Kun hissi pysähtyy eikä ovi yhtäkkiä aukeakaan, kun sitä työntää. Vatsassa jysähtää, ja sydän alkaa hakata tietään ulos kuin tunnelinkaivuri. Ja kun painaa hälytysnappia tai takoo hissin ovea, kukaan ei kuule tai ei ole kuulevinaan. 

Talo ei ollut mikään ikivanha, mutta sen hissijärjestelmä oli epäkäytännöllinen: Hissi oli niin pieni, että siihen ei luultavasti mahtunut edes lastenvaunuja. Kolme ihmistä täytti sen ääriään myöten. Hälytysääni kuului vain samaan portaaseen, joten loukkuun jääneen pelastuminen riippui täysin siitä, puuttuvatko muut asukkaat tilanteeseen.

Epäonneksi samassa portaassa asunut talonmies oli lähtenyt vapaalle ja varamieskin oli omilla teillään. Viimein eräs asukas koputteli hissin ovea ja soitti apua. Pääsin pois polvet vetelinä.

Portaat kuudenteen kerrokseen kuluivat käytössä seuraavat kolme kuukautta. Sitten oli pakko uskaltaa astua takaisin hissiin, ettei jäisi liian kiinni kauhukokemukseen. Mutta vain yksin. Kerran muuan ystävällinen postinjakaja osoitti herrasmiehen elkeitä ja lupasi suojella, jos sattuisi jotain. Hyväntahtoisuudestaan huolimatta hän ei siis lainkaan ymmärtänyt, mistä ahtaan paikan kammossa on kyse.

Niinpä en koskaan enää mene pieneen hissiin kenenkään toisen kanssa. (Tai isoon kymmenen muun kanssa.) En koskaan suostu Mr. Beanin taskukokoisen yksiovisen Minin takapenkille − ehken etupenkillekään. En milloinkaan ryhdy joulupukiksi, joka kulkee savupiippujen kautta lahjoja jakamassa. Toivottavasti en ikinä joudu suljetun oven taakse vankilaan.

○ ○ ○

Myös pelkkä ajatus yhteen ahtautuneesta väkimäärästä ahdistaa: Taannoin Ekopolis-nimisessä dokumentissa kiinalainen liikemies esitteli suunnitelmaansa maailman korkeimmasta ja ekologisimmasta rakennuksesta. Siihen mahtuisi asumaan 10 000 asukasta niin, että kerrokset olisi jaettu yhteiskuntaluokan mukaan, siis ylimmät rikkaimmille, keskikerrokset keskiluokalle ja alimmat duunareille. 

Rakennuksessa olisivat kaikki mahdolliset palvelut, niin ettei asukkaiden tarvitse lähteä minnekään kuin vasta kuoltuaan: jostain syystä hautausmaalle ei suunnitelmissa ollut tilaa.

Onneksi Suomessa ei tarvitse tilanahtauden vuoksi pakata tuhansia ihmisiä tällä tavalla päällekkäin.