Moni listaa asioita, joita haluaisi tehdä ennen tiettyä ikää
tai viimeistään silloin, kun aika alkaa olla jo kokonaan loppumassa. Tulee
jokin pakonomainen tarve tehdä hulluja tai rohkeutta vaativia asioita, ylittää omat rajansa. Harvemmin
ihminen kai miettii, mitä ei
suostuisi tekemään. Käykö kaikki, jos vain hinnasta sovitaan?
Kun sukellusdokumentista Takaisin
pintaan kerrottiin ensimmäisiä kertoja, arvelin sen jäävän itseltäni
varmasti katsomatta. Vedenalaiset ahtaat onkalot olivat saaneet muutaman aiheesta
kirjoittaneenkin tuntemaan olonsa hieman epämukavaksi. Miten niistä selviäisi
sellainen, jolle ahdas tila on fyysinen koettelemus? Kun sitten kuitenkin päätin ottaa asiasta selvää, ilmeni, että dokumentti oli jo poistunut
ohjelmistosta.
En tiedä, miltä tuntuu pelätä toriaukion ylittämistä, mutta
tiedän, miltä tuntuu jäädä pinta-alaltaan noin neliömetrin kokoiseen hissiin tunniksi. Kun
hissi pysähtyy eikä ovi yhtäkkiä aukeakaan, kun sitä työntää. Vatsassa jysähtää, ja sydän alkaa hakata tietään
ulos kuin tunnelinkaivuri. Ja kun painaa hälytysnappia tai takoo hissin ovea, kukaan ei kuule
tai ei ole kuulevinaan.
Talo ei ollut mikään ikivanha, mutta sen hissijärjestelmä oli epäkäytännöllinen: Hissi oli niin pieni, että siihen ei luultavasti mahtunut
edes lastenvaunuja. Kolme ihmistä täytti sen ääriään myöten. Hälytysääni kuului
vain samaan portaaseen, joten loukkuun jääneen pelastuminen riippui täysin
siitä, puuttuvatko muut asukkaat tilanteeseen.
Epäonneksi samassa portaassa asunut talonmies oli lähtenyt
vapaalle ja varamieskin oli omilla teillään. Viimein eräs asukas koputteli hissin
ovea ja soitti apua. Pääsin pois polvet vetelinä.
Portaat kuudenteen kerrokseen kuluivat käytössä seuraavat
kolme kuukautta. Sitten oli pakko uskaltaa astua takaisin hissiin, ettei jäisi
liian kiinni kauhukokemukseen. Mutta vain yksin. Kerran muuan ystävällinen
postinjakaja osoitti herrasmiehen elkeitä ja lupasi suojella, jos sattuisi
jotain. Hyväntahtoisuudestaan huolimatta hän ei siis lainkaan ymmärtänyt, mistä
ahtaan paikan kammossa on kyse.
Niinpä en koskaan enää mene pieneen hissiin kenenkään toisen kanssa. (Tai isoon kymmenen muun kanssa.) En koskaan suostu Mr. Beanin
taskukokoisen yksiovisen Minin takapenkille − ehken etupenkillekään. En
milloinkaan ryhdy joulupukiksi, joka kulkee savupiippujen kautta lahjoja jakamassa. Toivottavasti en ikinä joudu suljetun oven taakse vankilaan.
○ ○ ○
Myös pelkkä ajatus yhteen ahtautuneesta väkimäärästä ahdistaa:
Taannoin Ekopolis-nimisessä
dokumentissa kiinalainen liikemies esitteli suunnitelmaansa maailman
korkeimmasta ja ekologisimmasta rakennuksesta. Siihen mahtuisi asumaan
10 000 asukasta niin, että kerrokset olisi jaettu yhteiskuntaluokan
mukaan, siis ylimmät rikkaimmille, keskikerrokset keskiluokalle ja alimmat
duunareille.
Rakennuksessa olisivat kaikki mahdolliset palvelut, niin ettei asukkaiden
tarvitse lähteä minnekään kuin vasta kuoltuaan: jostain syystä hautausmaalle ei
suunnitelmissa ollut tilaa.
