Nouse, riennä suomen kieli

Poika teki lauseen.
Liiat sanat karsi.
Yksi kului puhki.
Mikä sanan parsi. 

Sanataitaja Juice Leskinen kuvaa runossaan Sana & lause osuvasti suomen kielen kehityksen nykysuunnan. Äidinkielen opettajain liiton puheenjohtaja Sari Hyytiäinen on opettajavuosiensa aikana nähnyt saman: muiden luku- ja kirjoitustaitoon liittyvien osa-alueiden heikentymisen ohella lukiolaisten sanavarasto on hupenemaan päin. Kun ei hallita esimerkiksi synonyymeja, yhtä ja samaa sanaa käytetään niin, että se Juicen sanoin ”kuluu puhki”. Tähän törmää muun muassa opinnäytetöissä. 

Sua ilvehditään,
sana, tyhjätasku.
Älä tilaa mitään;
tulee sanan lasku. 

Ei ihme, että suomalaisten kirjoitustaito on surkastumassa, täällähän ollaan koko ajan enemmän siirtymässä sanoista merkkikieleen. Nuorimmat kaiketi viestivät enää vain hymiöillä ja kuvasymboleilla tai lyhyillä kirjainyhdistelmillä. Silti joidenkin mielestä someajan nuoret kuulemma kirjoittavat enemmän kuin koskaan.

Ellei mitään tehdä, tulevaisuuden eduskunnassa äänestetään painamalla milloin ylöspäin, milloin alaspäin kääntyvää hymynaamaa. Samaan tapaan viranomaiset antavat myönteisiä ja kielteisiä päätöksiään. Kun kirjailija kirjoittaa teoksensa tällaisella merkkikielellä, suomen kieli on lopullisesti menetetty. Tulevat historiantutkjat tulkitsevat merkkejä kuin luolamaalauksia ‒ jos mitään ylipäänsä on enää konkreettisesti tutkittavissa.

Ilahduttavasti jotain kuitenkin ollaan tekemässä. Sari Hyytiäinen ja lukuisa joukko muita äidinkielen- ja kirjallisuudenopettajia ovat päättäneet ottaa härkää sarvista ja kääntää kielenkäytön rappeutumisen kehityskulkua toiseen suuntaan Lukeva koulu -hankkeen avulla. Hyytiäinen on esitellyt hanketta eduskunnan valtiovarainvaliokunnan sivistys- ja tiedejaostossa.

Myös opetus- ja kulttuuriministeriössä tehdään parhaillaan suunnitelmia lasten ja nuorten lukutaidon parantamiseksi. 

Markkinoilla monilla,
missä Helppo-Heikki
huutaa megafonilla,
siellä sana leikki. 

Vaikka onkin vakavasta asiasta kyse, tarkoitus on saada kielenkäyttäjät yhä "leikkimään sanoilla", säilyttämään suomen kielen sävykkyys, monimuotoisuus ja ymmärrettävyys. Tähän työhön tarvitaan "monia markkinoita".

Onneksi on tunteet

Piirroselokuvillaan lumonneen Walt Disneyn mielestä taide ei toimi, jos se ei vaikuta ihmisen tunteisiin. Piirrettyjen menestys perustui alkuaikoina vitseihin, joiden tarkoitus oli saada katsojat nauramaan. Hyväntahtoinen nauru saa olon tuntumaan kevyeltä ja iloiselta. Disneystä tehdyn dokumentin mukaan ohjaaja halusi kokeilla jotain muutakin: hän halusi tietää, voiko piirrosfilmi saada myös itkemään.

Disney sai vastauksen kysymykseensä joulun alla vuonna 1937. Tuolloin Yhdysvalloissa tuli ensi-iltaan hänen piirrosfilminsä Lumikki ja seitsemän kääpiötä, jonka hahmot perustuvat yhteen satumaailman tunnetuimmista saduista, saksalaisten Grimmin veljesten tarinaan Lumikki.

Kateellisen äitipuolensa kynsistä pelastunut Lumikki saa kodin metsässä asustavien kääpiöiden luona. Kun äitipuoli kuulee tytön edelleen olevan hengissä vastoin hänen antamaansa määräystä, hän muuntautuu vanhan eukon hahmoon ja vie Lumikille myrkytetyn omenan. Omenaa haukannut tytärpuoli vaipuu kuoleman kaltaiseen tilaan.

Lasisessa arkussa makaavan Lumikin hautajaissaattokohtaus teki osaltaan piirroselokuvan historiaa: yleisö liikuttui kyyneliin, jopa sellaiset suuret näyttelijät kuin Clark Gable ja Carole Lombard. Disney piti yleisön reaktiota elokuvan suurimpana saavutuksena yli kaupallisen menestyksen.

Vain täysin paatunut pystyy pitämään oman katseensa kirkkaana, kun piirroshahmon silmän sumentaa hitaasti poskelle vierähtävä isokokoinen kyynel.

On helppo olla samaa mieltä Walt Disneyn kanssa siitä, että taiteen tulee vaikuttaa tunteisiin, muuten se on merkityksetöntä. Jos suomalainen elokuva pystyy viemään katsojaa tunneskaalan äärestä toiseen samalla tavalla kuin Antti-Jussi Annilan ohjaama Ikitie, se on onnistunut yli odotusten. 

Ahdistusta, pelkoa, raivoa, inhoa, järkytystä, murhetta, myötätuntoa, ripaus iloa, helpotusta ‒ Ikitien musertava tarina ja hienot näyttelijäsuoritukset pakottavat kokemaan kaikki nämä tunteet sen sijaan, että kärsimättömänä odottaisi elokuvan päättymistä.

Varmaan yhtä lailla katsojalle kuin päähenkilö Jussi Ketolalle on osoitettu elokuvan viimeiset, mieleen jäävät sanat. Niin ankaran koettelemuksen jälkeen kumpikin meistä kaipaa lohdutusta, turvaa ja toivoa paremmasta.

Rauhan puolesta

Kerran elämässäni olen osallistunut mielenosoitukseen. Kun Yhdysvallat vuonna 2003 runnoi tahtoaan läpi päästäkseen sotimaan Irakissa, tuhannet ja tuhannet ihmiset kaikkialla maailmassa lähtivät sekä vastustamaan sotaa että puolustamaan rauhaa. Olin yksi heistä.

Vaikka suurten ihmisjoukkojen mielenilmaisu ei estänytkään silloisen presidentin, George Bush nuoremman, tekemää päätöstä toteutumasta, television välittämät kuvat osallistujamääristä olivat vaikuttavia. On psykologisesti aivan toista nähdä todelliset marssivat ihmiset kuin pelkkä kannattajia mittaava luku jossain verkkosivulla.

Toisin kuin mielenosoittajat Bush halusi uskoa hänelle tarjottua todistusaineistoa Irakin joukkotuhoaseista. Jostain oli keksittävä uusi syy, koska Yhdysvaltain tiedustelu ei ollut onnistunut todistamaan Irakin presidentin Saddam Husseinin osallisuutta Yhdysvaltoihin vuonna 2001 tehtyyn terrori-iskuun.

Nyt alkaa näyttää siltä, että pian on aika lähteä suurin joukoin uudelle marssille. Kuinka ollakaan, jälleen syypää tähän istuu Valkoisessa talossa Yhdysvalloissa. Jälleen puhutaan joukkotuhoaseista. Vaikka marssien vaikutus talon isännän tekemisiin epäilemättä jäisi vieläkin vähäisemmäksi kuin vuonna 2003, maailma tarvitsee silmin nähtävän todisteen toisenlaisesta ajattelusta.

Bush sai aikoinaan liittolaisekseen Ison-Britannian. Voisiko toivo maailman pelastamisesta löytyä tällä kertaa sieltä? Missä olet, James Bond? Tehtävä odottaa.