Roska silmässä

Television brittisarja Suuri keramiikkakisa jaksaa hämmentää jaksosta toiseen. Ei niinkään osallistujien eikä heidän tuotostensa takia vaan arvostelutuomarin tehtäviä hoitavan Keith Brymer Jonesin ylettömän herkkyyden takia. Kilpailijatkin hämilleen saavalle keramiikkataiteilijalle nimittäin sopivat kuin naulan kantaan laulun sanat ”Saat miehen kyyneliin, se helppoa on”.

Tuskin on kovin tavallista, että ihminen vaikuttuu jostain esineestä niin vahvasti, että hän liikuttuu. Sen sijaan musiikkikappale tai elokuvakohtaus saattavat paljon yleisemmin herkistää jopa kyyneliin asti. Brymer Jonesin tunteisiin vetoaa pelkän esineen lisäksi tietysti myös tekijän kaikkinainen taitavuus sen tekemisessä. Mutta silti reaktiota hämmästyy, koska se sivustakatsojan mielestä syntyy täysin odottamatta ja niin ”vähästä” eikä arvostelutuomari mitenkään yritä sitä edes peitellä. Kenenkään ei ole vaikea arvata, että vedet silmiin nostaneen teoksen tekijä pärjää ainakin sillä kierroksella.

Toista äärilaitaa kuvasi vuosia sitten esitetty dokumentti Rio Ferdinand ja kuolema. Siinä Brymer Jonesin maanmies, entinen jalkapalloilija Rio Ferdinand totesi miesleskien sururyhmässä käytyään, että mies ”saa itkeä jalkapallo-ottelussa mutta ei kuollutta vaimoaan”. Hänen vaimonsa oli niihin aikoihin kuollut syöpään.

Urheilulla on ilmeisen voimakas vaikutus niin yksilön kuin kansakuntien tunne-elämässä. Sen vuoksi näköjään saa ja uskaltaa kiertelemättä itkeä ja unohtaa, että tosiasiassa meni roska silmään.

Entä miten vastaisivat brittikeraamikolle kaksi suomalaista Timoa, fiktiivistä tosin?

Mitä auttaa itku? Usko minua, niin en ole tuhrinut silmiäni sitten kuin emo-eukkoni haudalla, koska muori peitettiin maan mullan rakoon, silloinpa vähän pihauttelin. Muutoin, koska poika-rässyä kovan onnen päivä uhkaa, niin aattelenpa aina: eihän tuosta kuolemata vihaisempaa tule. Mitä suremme? Aika antaa uusia neuvoja. (Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä, julk. 1870)

Toinen Timo on puolestaan yksi Kari Hotakaisen Tarinan (2020) henkilöistä. Asuintalonsa asukaskyselyssä hän vastaa yhteen kysymyksistä näin: ”Rakkautta en ole saanut enkä kyllä ole sitä hakenutkaan. En itke rakkauden enkä minkään muunkaan perään. En ylipäätään itke, saan vihasta paljon enemmän irti.”

Niin se menee, että kyynelten voimaa vastaan taistellaan kynsin hampain, mutta vihalle annetaan periksi ällistyttävän helposti. Koska vihasta tässä maailmassa ei tule pulaa, voisiko sen energian jotenkin valjastaa hyötykäyttöön?

Timojen vankka vakaumus olla itkemättä missään tilanteessa tuo mieleen kerran jossain lehdessä olleen näyttelijä, koomikko Ulla Tapanisen haastattelun. Siitä tuli merkittyä muistiin yksi veljeen liittyvä (vai veljen sanoma?) lause muttei tarkempaa lähdettä: ”Kyllä suomalainen mies voi elää täysipainoisen elämän nauramatta kertaakaan ääneen."

Onneksi on tunteet

Piirroselokuvillaan lumonneen Walt Disneyn mielestä taide ei toimi, jos se ei vaikuta ihmisen tunteisiin. Piirrettyjen menestys perustui alkuaikoina vitseihin, joiden tarkoitus oli saada katsojat nauramaan. Hyväntahtoinen nauru saa olon tuntumaan kevyeltä ja iloiselta. Disneystä tehdyn dokumentin mukaan ohjaaja halusi kokeilla jotain muutakin: hän halusi tietää, voiko piirrosfilmi saada myös itkemään.

Disney sai vastauksen kysymykseensä joulun alla vuonna 1937. Tuolloin Yhdysvalloissa tuli ensi-iltaan hänen piirrosfilminsä Lumikki ja seitsemän kääpiötä, jonka hahmot perustuvat yhteen satumaailman tunnetuimmista saduista, saksalaisten Grimmin veljesten tarinaan Lumikki.

Kateellisen äitipuolensa kynsistä pelastunut Lumikki saa kodin metsässä asustavien kääpiöiden luona. Kun äitipuoli kuulee tytön edelleen olevan hengissä vastoin hänen antamaansa määräystä, hän muuntautuu vanhan eukon hahmoon ja vie Lumikille myrkytetyn omenan. Omenaa haukannut tytärpuoli vaipuu kuoleman kaltaiseen tilaan.

Lasisessa arkussa makaavan Lumikin hautajaissaattokohtaus teki osaltaan piirroselokuvan historiaa: yleisö liikuttui kyyneliin, jopa sellaiset suuret näyttelijät kuin Clark Gable ja Carole Lombard. Disney piti yleisön reaktiota elokuvan suurimpana saavutuksena yli kaupallisen menestyksen.

Vain täysin paatunut pystyy pitämään oman katseensa kirkkaana, kun piirroshahmon silmän sumentaa hitaasti poskelle vierähtävä isokokoinen kyynel.

On helppo olla samaa mieltä Walt Disneyn kanssa siitä, että taiteen tulee vaikuttaa tunteisiin, muuten se on merkityksetöntä. Jos suomalainen elokuva pystyy viemään katsojaa tunneskaalan äärestä toiseen samalla tavalla kuin Antti-Jussi Annilan ohjaama Ikitie, se on onnistunut yli odotusten. 

Ahdistusta, pelkoa, raivoa, inhoa, järkytystä, murhetta, myötätuntoa, ripaus iloa, helpotusta ‒ Ikitien musertava tarina ja hienot näyttelijäsuoritukset pakottavat kokemaan kaikki nämä tunteet sen sijaan, että kärsimättömänä odottaisi elokuvan päättymistä.

Varmaan yhtä lailla katsojalle kuin päähenkilö Jussi Ketolalle on osoitettu elokuvan viimeiset, mieleen jäävät sanat. Niin ankaran koettelemuksen jälkeen kumpikin meistä kaipaa lohdutusta, turvaa ja toivoa paremmasta.