Piirroselokuvillaan lumonneen Walt Disneyn mielestä taide ei toimi, jos se ei vaikuta ihmisen
tunteisiin. Piirrettyjen menestys perustui alkuaikoina vitseihin, joiden
tarkoitus oli saada katsojat nauramaan. Hyväntahtoinen nauru saa olon tuntumaan
kevyeltä ja iloiselta. Disneystä tehdyn dokumentin mukaan ohjaaja halusi kokeilla
jotain muutakin: hän halusi tietää, voiko piirrosfilmi saada myös itkemään.
Disney sai vastauksen kysymykseensä joulun alla vuonna 1937.
Tuolloin Yhdysvalloissa tuli ensi-iltaan hänen piirrosfilminsä Lumikki ja seitsemän kääpiötä, jonka hahmot
perustuvat yhteen satumaailman tunnetuimmista saduista, saksalaisten Grimmin veljesten tarinaan Lumikki.
Kateellisen äitipuolensa kynsistä pelastunut Lumikki saa
kodin metsässä asustavien kääpiöiden luona. Kun äitipuoli kuulee tytön edelleen
olevan hengissä vastoin hänen antamaansa määräystä, hän muuntautuu vanhan eukon
hahmoon ja vie Lumikille myrkytetyn omenan. Omenaa haukannut tytärpuoli vaipuu
kuoleman kaltaiseen tilaan.
Lasisessa arkussa makaavan Lumikin hautajaissaattokohtaus
teki osaltaan piirroselokuvan historiaa: yleisö liikuttui kyyneliin, jopa sellaiset
suuret näyttelijät kuin Clark Gable
ja Carole Lombard. Disney piti yleisön
reaktiota elokuvan suurimpana saavutuksena yli kaupallisen menestyksen.
Vain täysin paatunut pystyy pitämään oman katseensa
kirkkaana, kun piirroshahmon silmän sumentaa hitaasti poskelle vierähtävä
isokokoinen kyynel.
On helppo olla samaa mieltä Walt Disneyn kanssa siitä, että
taiteen tulee vaikuttaa tunteisiin, muuten se on merkityksetöntä. Jos suomalainen
elokuva pystyy viemään katsojaa tunneskaalan äärestä toiseen samalla tavalla
kuin Antti-Jussi Annilan ohjaama Ikitie, se on onnistunut yli odotusten.
Ahdistusta,
pelkoa, raivoa, inhoa, järkytystä, murhetta, myötätuntoa, ripaus iloa,
helpotusta ‒
Ikitien musertava tarina ja hienot näyttelijäsuoritukset pakottavat kokemaan kaikki
nämä tunteet sen sijaan, että kärsimättömänä odottaisi elokuvan päättymistä.
