”Jos voisin napsauttaa sormiani ja muuttua ei-autistiseksi,
en tekisi niin – koska silloin en enää olisi minä. Autismi on osa
olemassaoloani”, on sanonut nyt 70-vuotias etologi ja autismikonsultti Temple Grandin. Juuri hänen tapauksensa
antoi nimen Oliver Sacksin kirjalle Antropologi Marsista (alkuteos 1995,
suom. 2006).
Grandinin varhaislapsuus oli pelkkää kaaosta ja itsetuhoista
käytöstä, eikä hän puhunut lainkaan ennen kolmatta ikävuottaan. Sen sijaan monien
autistien tapaan hänen keskittymiskykynsä kehittyi erinomaiseksi. Lääkärit ennustivat hänen tarvitsevan elinikäistä laitoshoitoa.
Myöhemmin Grandin sai opettajan, jonka avulla hän löysi oman
paikkansa. Siinä, missä sosiaalinen kieli monimutkaisine vihjauksineen,
olettamuksineen, kielikuvineen ja vitseineen ei yleensä auennut, tekniikan
kieli olikin helppoa ja johdatti hänet tieteen maailmaan.
Kansainvälistä kuuluisuutta Grandin sai karjan hyvinvointia
parantavilla uusilla menetelmillään, jotka muun muassa vähentävät eläinten
stressiä ennen teurastusta. Wikipedian
mukaan yli puolet pohjoisamerikkalaisista teurastamoista käyttää nykyisin
Grandinin mallin mukaisia karjankäsittelytiloja.
Vaikka Grandinin on ollut vaikea ystävystyä, ilmaista
tunteitaan ja ymmärtää ihmisten pelaamia pelejä, hänen elämäntyökseen tuli
lopulta esiintyä puhujalavoilla eri puolilla maailmaa. Enimmäkseen hän luennoi
autismista ja eläinten käyttäytymisestä. Sacksin tekemien havaintojen mukaan Grandinin
luennointityyli on ajan mittaan sujuvoitunut, ja hän saattaa jopa improvisoida
ja tehdä humoristisia sivuhuomautuksia.
Televisiossakin esitetyn elokuvan Temple Grandin (2010) pääosassa on
monipuolisia rooleja tehnyt Claire Danes.
• • •
Sacks kertoo kirjassaan myös taiteilija Jonathan I:n tapauksesta. Jonathan oli yli 60-vuotias, kun hänen
autoonsa törmättiin. Onnettomuus ei vaikuttanut pahalta, eikä hän tuntenut
tarvetta hakeutua hoitoon. Vaimon mielestä jotain oli pielessä, ja hän pakotti miehensä
tutkimuksiin seuraavana päivänä.
Vaarattomalta tuntunut kolaus kuitenkin mullisti Jonathanin
elämän. Värikylläisistä maalauksistaan tunnettu kuvataiteilija menetti kokonaan
värinäkönsä. Ei vain punaista ja vihreää vaan kaikki värit. Maailma näyttäytyi
pelkissä harmaan sävyissä, myös unissa. Syömäänsä ruokaakaan hän ei pystynyt
tunnistamaan värin perusteella.
Jos ei pidä mustavalkoisesta tyylistä eikä ajattelutavasta,
värien menetys on käsittämätön sokki. Jonathanin piti paitsi sopeutua
mahdottomaan myös opetella toimimaan uusin tavoin jokapäiväisessä elämässään.
Ensin tämä Pantone-värikartat hallinnut taiteilija luuli osaavansa maalata
muistin varaisesti värejä käyttäen, mutta muiden mielestä hänen uudet maalauksensa
eivät enää miellyttäneet silmää. Lopulta hän siirtyi täysin mustavalkoisen
taiteen tekemiseen.
Värinäön menetystä korvasi jonkin verran hämäränäön
paraneminen. Kukapa silti vaihtaisi värit kykyyn lukea auton rekisterinumero yöllä
neljän korttelin päästä, kuten Jonathanille kävi. Tosin eihän hän saanut
valita.
Paitsi että kolmen vuoden kuluttua onnettomuudesta taiteilijalle
annettiin mahdollisuus kokeilla uutta menetelmää, jonka avulla värinäköä olisi
ainakin yritetty palauttaa. Jonathanin läpikäymä
sopeutumisaika oli kuitenkin ollut niin vaikea, ettei hän halunnut kokea samaa
enää uudelleen. Ehdotus tuli liian myöhään; nyt se tuntui hänestä enää käsittämättömältä
ja vastenmieliseltä.
Vaikka siis Temple Grandiniin verrattuna Jonathan I:lle
tarjoutui todellinen mahdollisuus ”napsauttaa sormiaan” ja muuttua, hänkään ei
halunnut tehdä niin. Molemmat tuntuvat ymmärtäneen elämästä jotain hyvin
olennaista.
