Pari poimintoa elämän kirjosta

”Jos voisin napsauttaa sormiani ja muuttua ei-autistiseksi, en tekisi niin – koska silloin en enää olisi minä. Autismi on osa olemassaoloani”, on sanonut nyt 70-vuotias etologi ja autismikonsultti Temple Grandin. Juuri hänen tapauksensa antoi nimen Oliver Sacksin kirjalle Antropologi Marsista (alkuteos 1995, suom. 2006).

Grandinin varhaislapsuus oli pelkkää kaaosta ja itsetuhoista käytöstä, eikä hän puhunut lainkaan ennen kolmatta ikävuottaan. Sen sijaan monien autistien tapaan hänen keskittymiskykynsä kehittyi erinomaiseksi. Lääkärit ennustivat hänen tarvitsevan elinikäistä laitoshoitoa.

Myöhemmin Grandin sai opettajan, jonka avulla hän löysi oman paikkansa. Siinä, missä sosiaalinen kieli monimutkaisine vihjauksineen, olettamuksineen, kielikuvineen ja vitseineen ei yleensä auennut, tekniikan kieli olikin helppoa ja johdatti hänet tieteen maailmaan.

Kansainvälistä kuuluisuutta Grandin sai karjan hyvinvointia parantavilla uusilla menetelmillään, jotka muun muassa vähentävät eläinten stressiä ennen teurastusta. Wikipedian mukaan yli puolet pohjoisamerikkalaisista teurastamoista käyttää nykyisin Grandinin mallin mukaisia karjankäsittelytiloja.

Vaikka Grandinin on ollut vaikea ystävystyä, ilmaista tunteitaan ja ymmärtää ihmisten pelaamia pelejä, hänen elämäntyökseen tuli lopulta esiintyä puhujalavoilla eri puolilla maailmaa. Enimmäkseen hän luennoi autismista ja eläinten käyttäytymisestä. Sacksin tekemien havaintojen mukaan Grandinin luennointityyli on ajan mittaan sujuvoitunut, ja hän saattaa jopa improvisoida ja tehdä humoristisia sivuhuomautuksia.

Televisiossakin esitetyn elokuvan Temple Grandin (2010) pääosassa on monipuolisia rooleja tehnyt Claire Danes.

• • •

Sacks kertoo kirjassaan myös taiteilija Jonathan I:n tapauksesta. Jonathan oli yli 60-vuotias, kun hänen autoonsa törmättiin. Onnettomuus ei vaikuttanut pahalta, eikä hän tuntenut tarvetta hakeutua hoitoon. Vaimon mielestä jotain oli pielessä, ja hän pakotti miehensä tutkimuksiin seuraavana päivänä.

Vaarattomalta tuntunut kolaus kuitenkin mullisti Jonathanin elämän. Värikylläisistä maalauksistaan tunnettu kuvataiteilija menetti kokonaan värinäkönsä. Ei vain punaista ja vihreää vaan kaikki värit. Maailma näyttäytyi pelkissä harmaan sävyissä, myös unissa. Syömäänsä ruokaakaan hän ei pystynyt tunnistamaan värin perusteella.

Jos ei pidä mustavalkoisesta tyylistä eikä ajattelutavasta, värien menetys on käsittämätön sokki. Jonathanin piti paitsi sopeutua mahdottomaan myös opetella toimimaan uusin tavoin jokapäiväisessä elämässään. Ensin tämä Pantone-värikartat hallinnut taiteilija luuli osaavansa maalata muistin varaisesti värejä käyttäen, mutta muiden mielestä hänen uudet maalauksensa eivät enää miellyttäneet silmää. Lopulta hän siirtyi täysin mustavalkoisen taiteen tekemiseen.

Värinäön menetystä korvasi jonkin verran hämäränäön paraneminen. Kukapa silti vaihtaisi värit kykyyn lukea auton rekisterinumero yöllä neljän korttelin päästä, kuten Jonathanille kävi. Tosin eihän hän saanut valita.

Paitsi että kolmen vuoden kuluttua onnettomuudesta taiteilijalle annettiin mahdollisuus kokeilla uutta menetelmää, jonka avulla värinäköä olisi ainakin yritetty palauttaa.  Jonathanin läpikäymä sopeutumisaika oli kuitenkin ollut niin vaikea, ettei hän halunnut kokea samaa enää uudelleen. Ehdotus tuli liian myöhään; nyt se tuntui hänestä enää käsittämättömältä ja vastenmieliseltä.

Vaikka siis Temple Grandiniin verrattuna Jonathan I:lle tarjoutui todellinen mahdollisuus ”napsauttaa sormiaan” ja muuttua, hänkään ei halunnut tehdä niin. Molemmat tuntuvat ymmärtäneen elämästä jotain hyvin olennaista.

Entä kumpi lienee ihmiselle nykymaailmassa vaikeampaa, hyväksyä itsensä vai toinen sellaisena kuin on?

Mitä näet kun katsot

Kattelus (elimäkel. subst.) Jokin pienen lapsen piirtämä tai rakentama, josta pitäisi tietää, mikä se on.

Toisinaan ristikoita ratkoessa minikokoisen ruudun kuvavihje ei millään avaudu, kunnes pitkän ajan kuluttua huomaa hahmottaneensa kuvan aivan väärin. Vaikea sanoa, onko kyseessä kuvan tekijän tahallinen hämäys vai oma tunnistushäiriö.

Ylen verkkoartikkelissa 14.5. Valamon luostari hääti asukkaita paikallinen opas ja matkailuyrittäjä Irina Smirnova esittelee kallioseinämän, jossa voi nähdä kahdet ihmiskasvot. Smirnova jopa tunnistaa siinä kaksi henkilöä kansalliseepos Kalevalasta: ”Katsokaa, kuin ilmetty Lemminkäinen ja hänen äitinsä.” Nimeäminen tekeekin kasvoista entistä todellisemmat.

Kallioon ”hakattu” Lemminkäinen äiteineen tuo mieleen aivan toisenlaisen kuvan. Kun valokuvaaja Stefan Bremer eräässä tilaisuudessa esitteli tuotantoaan, hän näytti myös otoksen vihreän rekan perästä. Aivan ensimmäinen reaktioni oli kummastus: kaikenlaista tämä taitava kuvaaja yleisölleen näyttääkin.

Seuraavassa hetkessä, ennen Bremerin omaa selitystä, tajusin, mitä hän oli nähnyt. Rekan vihreisiin takaoviin oli ilmeisesti teiden nostattamasta tummasta tomusta muodostunut niin ikään kuva kasvoista, helposti tunnistettavat sen perusteella, millaiseksi perinteinen taide on kautta aikojen Jeesuksen kuvannut.

Kaikki eivät välttämättä näe samoin kuin Smirnova tai Bremer. Visuaalinen hahmotuskyky on tärkein tapa havaita ja oivaltaa, mutta kaikilla se ei toimi yhtä vahvasti. Ainakaan näissä tapauksissa siitä tuskin kannattaa huolestua. Eivät kai ne erikoiset pilvimuodostelmatkaan kaikille salaisuuttaan paljasta.

Ihmisen havainnot ovat suuresti riippuvaisia aivojen toiminnasta eli siitä, miten aivot käsittelevät ja tulkitsevat aistihavaintoja. Aivojen toimintaan liittyviä häiriöitä tutki neurologi Oliver Sacks (1933–2015), jonka kirjan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi (1988) luin jokunen vuosi sitten. Kirjassa Sacks kertoo erilaisista hahmotushäiriöistä kärsivistä potilaistaan inhimillisesti ja lämpimästi. Jo teoksen nimestä voi päätellä, että siinä sukelletaan hämmentävän outoon maailmaan. 

Teoksessaan Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia (2011) Sacks joutui – surulista kyllä – seuraamaan myös omaa tapaustaan. Lisää tarinoita ihmismielen moninaisuudesta lupaa Antropologi Marsista (2006), joka aiheen innoittamana oli nyt lainattava. Tällaisia kirjoja luettuaan tekee mieli todeta kuten veljessarjan Lauri: ”Kiitä että on aivosi eheä.”