Uuden ajan löytöretki

Kumpi loppujen lopuksi onkaan ollut tärkeämpi matka, Apollo 8:n vai Apollo 11:n lento?

Heinäkuun 20. päivänä (Suomen aikaa 21. päivänä) 1969 Neil Amstrong koki jotain ainutlaatuista ja henkilökohtaista. Yhden ihmisen pieni askel oli suuri harppaus ihmiskunnalle, mutta sittenkin – sen ensimmäisen askeleen Apollo 11:n rappuselta Kuun pinnalle otti vain yksi ihminen ja koki sen omalla tavallaan. Kokemus ei siinä mielessä ollut jaettavissa samanlaisena kuin vain perässä tulleen Edwin Aldrinin kanssa.

Ennen kuukävelyä avaruudessa tapahtui jotain vähintään yhtä ihmeellistä. Edellisen vuoden joulukuun 21. päivänä Apollo 8:n lennolla olleet astronautit William Anders, Frank Borman ja Jim Lovell näkivät, kuinka sinisenä hohtanut maapallo nousi Kuun horisontista. Kuvaajana toiminut Anders käänsi kameran linssin kohti Maata ja otti siitä ensimmäisen valokuvan koskaan.

Astronautit oli lähetetty tutkimaan Kuuta, mutta he löysivätkin maapallon, kuten Anders totesi myöhemmin dokumentissa Apollo 8: Tehtävä, joka muutti maailmaa. Eräs toinen samassa dokumentissa esiintynyt puolestaan tiivisti kuvan herättämän yhteisen kokemuksen: ”Ihmiskunta näki itsensä ulkoapäin ja tajusi, ettei muuta kotia ole.”

Onhan aika naurettavaa ajatella, että ihmiset joskus pysyvästi asuttaisivat jotain muuta planeettaa.

Historiallisen kuulennon onnistuminen päätti toiveikkuuteen vuoden 1968, joka oli traaginen erityisesti Yhdysvalloille. Huhtikuussa oli salamurhattu Martin Luther King, kesäkuussa saman kohtalon koki Robert Kennedy. Pitkään kestänyttä Vietnamin sotaa vastustettiin kiivaasti. Tšekkoslovakiassa niin kutsuttu Prahan kevät päättyi elokuun 21. päivänä Neuvostoliiton ja sen liittolaisten miehitykseen. 

Apollo 8 -lennon odotettiin tuovan maailman tilanteeseen uudenlaista, rauhanomaista ajattelua. Vaikkei se siinä varsinaisesti onnistunutkaan, ihmiset alkoivat ymmärtää ympäristönsuojelun tärkeyden. Meillä kun ei muuta kotia ole kuin maapallo.

Mitä näet kun katsot

Kattelus (elimäkel. subst.) Jokin pienen lapsen piirtämä tai rakentama, josta pitäisi tietää, mikä se on.

Toisinaan ristikoita ratkoessa minikokoisen ruudun kuvavihje ei millään avaudu, kunnes pitkän ajan kuluttua huomaa hahmottaneensa kuvan aivan väärin. Vaikea sanoa, onko kyseessä kuvan tekijän tahallinen hämäys vai oma tunnistushäiriö.

Ylen verkkoartikkelissa 14.5. Valamon luostari hääti asukkaita paikallinen opas ja matkailuyrittäjä Irina Smirnova esittelee kallioseinämän, jossa voi nähdä kahdet ihmiskasvot. Smirnova jopa tunnistaa siinä kaksi henkilöä kansalliseepos Kalevalasta: ”Katsokaa, kuin ilmetty Lemminkäinen ja hänen äitinsä.” Nimeäminen tekeekin kasvoista entistä todellisemmat.

Kallioon ”hakattu” Lemminkäinen äiteineen tuo mieleen aivan toisenlaisen kuvan. Kun valokuvaaja Stefan Bremer eräässä tilaisuudessa esitteli tuotantoaan, hän näytti myös otoksen vihreän rekan perästä. Aivan ensimmäinen reaktioni oli kummastus: kaikenlaista tämä taitava kuvaaja yleisölleen näyttääkin.

Seuraavassa hetkessä, ennen Bremerin omaa selitystä, tajusin, mitä hän oli nähnyt. Rekan vihreisiin takaoviin oli ilmeisesti teiden nostattamasta tummasta tomusta muodostunut niin ikään kuva kasvoista, helposti tunnistettavat sen perusteella, millaiseksi perinteinen taide on kautta aikojen Jeesuksen kuvannut.

Kaikki eivät välttämättä näe samoin kuin Smirnova tai Bremer. Visuaalinen hahmotuskyky on tärkein tapa havaita ja oivaltaa, mutta kaikilla se ei toimi yhtä vahvasti. Ainakaan näissä tapauksissa siitä tuskin kannattaa huolestua. Eivät kai ne erikoiset pilvimuodostelmatkaan kaikille salaisuuttaan paljasta.

Ihmisen havainnot ovat suuresti riippuvaisia aivojen toiminnasta eli siitä, miten aivot käsittelevät ja tulkitsevat aistihavaintoja. Aivojen toimintaan liittyviä häiriöitä tutki neurologi Oliver Sacks (1933–2015), jonka kirjan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi (1988) luin jokunen vuosi sitten. Kirjassa Sacks kertoo erilaisista hahmotushäiriöistä kärsivistä potilaistaan inhimillisesti ja lämpimästi. Jo teoksen nimestä voi päätellä, että siinä sukelletaan hämmentävän outoon maailmaan. 

Teoksessaan Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia (2011) Sacks joutui – surulista kyllä – seuraamaan myös omaa tapaustaan. Lisää tarinoita ihmismielen moninaisuudesta lupaa Antropologi Marsista (2006), joka aiheen innoittamana oli nyt lainattava. Tällaisia kirjoja luettuaan tekee mieli todeta kuten veljessarjan Lauri: ”Kiitä että on aivosi eheä.”

Puuksi sinun pitää jälleen tuleman

Lähestyvät Rio de Janeiron kesäolympialaiset tuovat Brasilian televisioon tavalla tai toisella jo nyt. Muun muassa toukokuun kolmena lauantaina Yle esittää luontodokumentteja maasta, jossa on maailman monimuotoisin luonto. Värikkyys ja eksoottisuus tulevatkin siitä aina ensimmäisenä mieleen. Tosin Amazonin sademetsän hakkuiden jäljiltä tämä mielikuva on jo muuttumassa hieman karummaksi.

Värikylläisen luonnon vastapainoksi brasilialaisen valokuvaajan Sebastião Salgadon mustavalkoiset kuvat vievät katsojan aivan toisiin ihmeellisiin maailmoihin. Nyt 72-vuotias Salgado, alun perin taloustieteilijä, alkoi kuvata 29-vuotiaana Afrikan-matkojensa innoittamana. Mustavalkoisuus on kiintoisa valinta kahden niin värikkään elämäntavan tuntijalle, mutta ehkä tehty osittain juuri siksi?

Salgadoa on dokumentaristina verrattu alan suuriin, muun muassa Henri Cartier-Bressoniin. ”Salgado is not just a great photographer. He may well be the last great photographer – at least in the classic, humane tradition, working in black and white, telling profound truths”, kirjoittaa Jonathan Jones The Guardian -lehdessä  (18.5.2015).

Pariisissa pitkään asunut Salgado on tehnyt kolme monivuotista kuvausprojektia eri puolilla maailmaa: Workers (julkaistu kirjana 1993) ja Migrations (2000), joiden teemana ovat ihmiset ja heidän kamppailunsa muuttuvissa elinoloissa. Kolmas, Genesis (2013), kertoo Maa-planeetasta ja vielä lähes koskemattomana säilyneestä luonnosta. Miljoonien vuosien takaa kurkottava iguaanin raaja näyttää aivan siltä kuin se olisi syntynyt taitavan hopeasepän käsissä.

Luonto tuli Salgadoa vastaan myös toisella tapaa. Hän peri vanhemmiltaan Minas Geraisin osavaltiossa sijaitsevan maatilan, joka ei vaikuttanut olevan kummoinenkaan lahja: lähes täysin kuivunut alue, josta hänen kasvuaikanaan 1950-luvulla vielä yli 50 prosenttia oli ollut sademetsää. Metsästä oli jäljellä enää alle puoli prosenttia. Maan kukoistuskautena lajistoltaan monimuotoisempi oli vain Amazonin alueen luonto. Yhdellä eekkerillä kasvoi lähes yhtä monta puulajia kuin koko Yhdysvaltain itärannikolla.

Vuonna 1998 Salgado ja hänen vaimonsa Lélia perustivat ympäristöorganisaatio Instituto Terran. He halusivat herättää tilan kuolleen maaperän henkiin ja ryhtyivät istuttamaan puuntaimia. Ensimmäisessä vaiheessa kolme viidesosaa taimista kuoli, mutta 40 000 jatkoi kuitenkin kasvuaan. Nyt alueelle on istutettu jo 2 700 000 puuta. Viimeiset kuvat (aivan istutusten alussa ja 15 vuotta myöhemmin) Sebastião Salgadon esityksessä todistavat maan uudestisyntymän ihmeestä.

Myös eläimet − 30 nisäkäslajia, 168 lintulajia ja 15 matelijalajia − ovat palanneet takaisin, kertoo Lélia Salgado Instituto Terran esittelyvideolla. Tehty työ on auttanut kohentamaan paitsi luontoa myös monen tilallisen elinoloja.

Pariskunnan omistamasta alueesta tehtiin sittemmin kansallispuisto. Monet eri tahot ovat lahjoittaneet varoja rakentamiseen ja Instituto Terran järjestämään koulutukseen. Vuonna 2005 valokuvaaja itse huutokauppasi erikoisvalmisteisen Leica M7 -titaanikameransa, jolla valmistaja juhlisti M-järjestelmän 50-vuotista olemassaoloa. Laitteesta maksettiin 107 500 dollaria, mikä oli korkein hinta vuoden 1945 jälkeen valmistetusta kamerasta. Rahoilla istutettiin 30 000 puuta.

Lähteenä myös

http://www.smithsonianmag.com/arts-culture/sebastiao-salgado-forest-trees-180956620/?no-ist

                    Tämä puu ei kasva Brasiliassa vaan Suomessa.