Näytetään tekstit, joissa on tunniste metsät. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste metsät. Näytä kaikki tekstit

torstai 27. elokuuta 2020

Polku metsän halki vie

  

Metsän myönteisestä vaikutuksesta ihmismieleen on jo sanottu, jos ei kaikkea, niin lähes kaikki kuitenkin. Kun iskulause Suomi elää metsästä aikoinaan syntyi, sillä viitattiin taloudelliseen pääomaan. Lauseen merkitys on tänä vuonna kokenut mullistuksen. Nyttemmin suomalaiset ovat lähteneet metsäluontoon etsimään henkisiä voimavaroja kestääkseen ahtaaksi käyneen elämänpiirinsä.

Jos hyvin käy, metsä säilyy avarana ihmisen kulkea ja rauhaisana siellä asuvien eläinten elää. Sellaisessa metsässä korkealle kurottavat puut humisevat keskenään ja polut vievät tuntemattomiin paikkoihin.

Jos taas käy huonosti, metsistä tehdään yhdenlaisia kauppa- tai kuntoilukeskuksia, joihin rakennetaan kaiken maailman temppuratoja ja vaativan mielen mukaisia palveluja: eihän metsässä voi mitenkään pärjätä ilman sushiateriaa, ohjattua liikuntaa ja lämmintä suihkua.

Jos Suomessa kävisi hyvin huonosti, metsiä alettaisiin tuhota kuin Amazonin sademetsää konsanaan. Etelä-Amerikan sademetsätuhot ovat esimerkki siitä, mihin äärimmäinen köyhyys voi johtaa, kun elanto on saatava jostakin. Puut kaatuvat, jotta perhe saa syödäkseen. Ne kaatuvat myös ahneuden tähden.

Käyköön meille siis hyvin. 

 

Polkua koukeroista

metsä sinua vie.

Ihmettä tuskin moista

tarjosi tasainen tie.

 

Asuu kaikissa puissa 

kauneus hiljainen.

Viipyy lintujen suissa 

onni sen.

 

Ote Helvi Juvosen runosta Tuohilippi ja lähde

Kiitos ystävälle yhteisestä metsäretkestä

tiistai 10. joulukuuta 2019

Puu parvekkeella

Jos Suomi onkin metsien kätkemä maa, Italiassa voi asua metsän kätkemässä talossa. Milanoon valmistui vuonna 2014 kaksi kerrostaloa, joiden parvekkeet ovat kauttaaltaan kasvillisuuden, myös puiden, peitossa (Voima-lehti 9/2019). Siinäpä jäävät toiseksi rakennukset, joissa on otettu hyötykäyttöön vain katto.

Kuvaa näistä eksoottisista, arkkitehti Stefano Boerin suunnittelemista metsätaloista katsoessa ei oikein tiedä, mitä ajatella. Niiden tarkoitus on tietenkin hyvä kuten metsillä yleensä: vähentää ilmastonmuutoksesta aiheutuvia haittoja. Jos Bosco Verticalen peittämä kasvillisuus muutettaisiin pinta-alaksi, se vastaisi kahden hehtaarin kokoista metsäaluetta.

Kuinka viimeisen päälle talojen kantokyky ja asukkaiden turvallisuus on taattu? Puut ovat painavia ja jykeväjuurisia. Kuinka paljon parveke antaa niille tilaa kasvaa eri suuntiin? Sitkeimmillä kasveilla on kyky ujuttaa juurensa vaikka läpi harmaan betonin. Entä miten 18- ja 24-kerroksiset talot pärjäävät kovissa myrskyissä? Ehkä Milanolla on onni välttyä sellaisilta.

Voima-lehden mukaan taloissa käytetään aurinkoenergiaa ja kasvillisuus kastellaan etäjärjestelmän avulla.

Italiasta esimerkkiä ovat ottamassa muutkin maat, kuten Sveitsi, Meksiko, Kiina ja Hollanti. Toivottavasti tällaiset hankkeet eivät tulevaisuudessa vie siihen suuntaan, että normaalit metsät kaadetaan rakentamisen tieltä ja sitten rakennukset metsitetään Bosco Verticalen tavoin.

Kun ihmistä laiskottaa, hän voi käydä metsäkävelyllä omalla parvekkeella.

Milanon rakennukset eivät kuitenkaan ole aivan ainutlaatuisia. Jo vuosina 1983–1986 Itävallan Wieniin rakennettiin niitä reilusti matalampi kerrostalo Hundertwasserhaus, jonka ovat suunnitelleet taiteilija Friedensreich Hundertwasser ja arkkitehti Joseph Krawina.

maanantai 2. joulukuuta 2019

Maa metsien kätköissä


Jos olisit eläin, mikä eläin olisit? Jos olisit lintu, niin mikä? Jos kala, mikä? Tällaisia luonteenlaatua täydentäviä hassuja kysymyksiä toimittajat toisinaan utelevat haastateltaviltaan, aivan kuin muuten eivät saisi heistä selvää. Mikäs siinä, saahan ihminen kuvitella olevansa vaikka rokokooajan tuoli.

Entä jos Suomi olisi televisio-ohjelma, mikä se olisi? Vastausta ei tarvitse kahta sekuntia miettiä – tietenkin maamme luontoa esittelevä kokonainen sarja Metsien kätkemä.

Vaikka Suomea mainostetaankin tuhansien järvien maana, vesistöä maan pinta-alasta on vain 10 prosenttia, kun taas metsät täyttävät siitä yli 70 prosenttia. Mieliinpainuneen iskulauseen Suomi elää puusta konkreettisin esimerkki – näin voi kai sanoa – on ollut syötävää, vaikeiden aikojen pettuleipä. Ammatin ja elannon puu on antanut tuhansille.

Jossain vaiheessa puusta kasvoi metsä. Lause laveni entisestään, kun näkökulmaa laajennettiin, kuten Luonto-Liiton tiedotteen otsikosta vuonna 2002 ilmenee: Suomi elää metsästä – ei vain puusta. Liitto halusi tällöin kiinnittää huomion myös metsien suojeluun, ei vain talouskäyttöön. Luonnontilaiset metsät ovat käyneet kaikkialla harvinaisiksi.

Maailmanlaajuinen šokkiherätys on antanut myös täällä sanonnalle jälleen uuden, suorastaan ikiaikaisen merkityksen. Metsistä on alettu puhua tärkeinä hiilinieluina, jotka hillitsevät ilmaston lämpenemistä. Kuka oikeasti haluaisikaan asua autiomaan kaltaisissa oloissa ilman siedettävän elämän edellytyksiä? 

Niinpä sarja Metsien kätkemä on ainoa mahdollinen valinta. Itselleni se on ennen muuta näköaistin juhlaa. Kamera hivelee maisemaa ja sen moninaisia kohteita, muotoja ja yksityiskohtia, puun oksistoa, vedenvirtausta, kalliopintaa, hentojalkaista hämähäkkiä, vuorenrinteen jylhyyttä, pimeässä pakkasyössä loimottavia revontulia. Katse saa rauhassa viipyillä kaiken kauneudessa.

Viestimien ohjelmatiedoista puuttuvat yleensä tärkeimpien tekijöiden nimet, niiden, jotka ovat katsoneet ensin ja sitten tarjoavat näkymän meille muille. Kuvaajien nimet onkin tarkistettava ohjelman lopusta: Ilmari Mannermaa ja Joonas Mattila sekä kopteripilotti Markku Rytinki. Työn jäljestä huokuu lämmin arvostus omaa maata kohtaan.

Myös maata matkaavat juontajat Reetta Ranta ja Antti Huttunen antavat katsojalle tilaa nauttia silmin ilman jatkuvaa puhetta. He nostavat esille historiallisia paikkoja ja kertovat niihin liittyviä tarinoita. Sarjan kahden kauden osissa kuljetaan Saaristomereltä Lemmenjoelle, Raaseporista Kuninkaantieltä Termisvaaralle.

Suomi-ohjelma saa miettimään, onko kauneus katsojan silmässä vai sittenkin kohteessa.

tiistai 3. toukokuuta 2016

Puuksi sinun pitää jälleen tuleman



Lähestyvät Rio de Janeiron kesäolympialaiset tuovat Brasilian televisioon tavalla tai toisella jo nyt. Muun muassa toukokuun kolmena lauantaina Yle esittää luontodokumentteja maasta, jossa on maailman monimuotoisin luonto. Värikkyys ja eksoottisuus tulevatkin siitä aina ensimmäisenä mieleen. Tosin Amazonin sademetsän hakkuiden jäljiltä tämä mielikuva on jo muuttumassa hieman karummaksi.

Värikylläisen luonnon vastapainoksi brasilialaisen valokuvaajan Sebastião Salgadon mustavalkoiset kuvat vievät katsojan aivan toisiin ihmeellisiin maailmoihin. Nyt 72-vuotias Salgado, alun perin taloustieteilijä, alkoi kuvata 29-vuotiaana Afrikan-matkojensa innoittamana. Mustavalkoisuus on kiintoisa valinta kahden niin värikkään elämäntavan tuntijalle, mutta ehkä tehty osittain juuri siksi?

Salgadoa on dokumentaristina verrattu alan suuriin, muun muassa Henri Cartier-Bressoniin. ”Salgado is not just a great photographer. He may well be the last great photographer – at least in the classic, humane tradition, working in black and white, telling profound truths”, kirjoittaa Jonathan Jones The Guardian -lehdessä  (18.5.2015).

Pariisissa pitkään asunut Salgado on tehnyt kolme monivuotista kuvausprojektia eri puolilla maailmaa: Workers (julkaistu kirjana 1993) ja Migrations (2000), joiden teemana ovat ihmiset ja heidän kamppailunsa muuttuvissa elinoloissa. Kolmas, Genesis (2013), kertoo Maa-planeetasta ja vielä lähes koskemattomana säilyneestä luonnosta. Miljoonien vuosien takaa kurkottava iguaanin raaja näyttää aivan siltä kuin se olisi syntynyt taitavan hopeasepän käsissä.

Luonto tuli Salgadoa vastaan myös toisella tapaa. Hän peri vanhemmiltaan Minas Geraisin osavaltiossa sijaitsevan maatilan, joka ei vaikuttanut olevan kummoinenkaan lahja: lähes täysin kuivunut alue, josta hänen kasvuaikanaan 1950-luvulla vielä yli 50 prosenttia oli ollut sademetsää. Metsästä oli jäljellä enää alle puoli prosenttia. Maan kukoistuskautena lajistoltaan monimuotoisempi oli vain Amazonin alueen luonto. Yhdellä eekkerillä kasvoi lähes yhtä monta puulajia kuin koko Yhdysvaltain itärannikolla.

Vuonna 1998 Salgado ja hänen vaimonsa Lélia perustivat ympäristöorganisaatio Instituto Terran. He halusivat herättää tilan kuolleen maaperän henkiin ja ryhtyivät istuttamaan puuntaimia. Ensimmäisessä vaiheessa kolme viidesosaa taimista kuoli, mutta 40 000 jatkoi kuitenkin kasvuaan. Nyt alueelle on istutettu jo 2 700 000 puuta. Viimeiset kuvat (aivan istutusten alussa ja 15 vuotta myöhemmin) Sebastião Salgadon esityksessä todistavat maan uudestisyntymän ihmeestä.

Myös eläimet − 30 nisäkäslajia, 168 lintulajia ja 15 matelijalajia − ovat palanneet takaisin, kertoo Lélia Salgado Instituto Terran esittelyvideolla. Tehty työ on auttanut kohentamaan paitsi luontoa myös monen tilallisen elinoloja.

Pariskunnan omistamasta alueesta tehtiin sittemmin kansallispuisto. Monet eri tahot ovat lahjoittaneet varoja rakentamiseen ja Instituto Terran järjestämään koulutukseen. Vuonna 2005 valokuvaaja itse huutokauppasi erikoisvalmisteisen Leica M7 -titaanikameransa, jolla valmistaja juhlisti M-järjestelmän 50-vuotista olemassaoloa. Laitteesta maksettiin 107 500 dollaria, mikä oli korkein hinta vuoden 1945 jälkeen valmistetusta kamerasta. Rahoilla istutettiin 30 000 puuta.

                    Tämä puu ei kasva Brasiliassa vaan Suomessa.