Ongelmia vastaan niiden omin asein

Moninaisia ovat ihmismielen murheet.

Kun kännykänkäytöstään joko suoraan tai välillisesti riippuvainen alkaa kärsiä esimerkiksi keskittymishäiriöistä, stressistä ja ahdistuksesta, hänelle tarjotaan avuksi puhelinsovellusta.

Kun kaiken aikaa liikaa työtä tekevä ihminen uupuu, moni toivuttuaan perustaa yrityksen. Yleensä yrittäjän arjesta annetaan varsin kuormitteinen kuva.

Kun Yhdysvalloissa helmikuussa 2018 tapahtui ties monesko joukkoampuminen koulussa, maan presidentti ehdotti ratkaisuksi yhä enemmän aseita opettajille.

Yleisesti ottaen aseita myös hankitaan erityisesti heti joukkoampumisten jälkeen, kerrottiin televisiodokumentissa Pieni asekauppa. ”Aseistettu yhteiskunta on kohtelias yhteiskunta”, dokumentissa todettiin. Mitä sillä sitten tarkoitetaankin, jää hämärän peittoon.

Myös Brasilian presidentti uskoo aseisiin ja vapaaseen aseenkanto-oikeuteen. Hänestä niiden käyttäminen on paras keino torjua rikollisuutta. (Helsingin Sanomat 26.8.2019)

Erilainen, toiveikkaampi esimerkki tulee Uudesta-Seelannista, jossa päädyttiin toimimaan toisin maaliskuussa tapahtuneen terrori-iskun jälkeen. Maan hallitus päätti kiristää aselakeja ja loi aseenosto-ohjelman, jonka avulla yritetään saada puoliautomaattiaseet pois kansalaisten kaapeista.

Jos Suomessa sataa asukasta kohti omistetaan 45,3 asetta, luku kuulostaa hämmästyttävän isolta. Mihin aseita tarvitaan yhteiskunnassa, joka on kuitenkin vielä niin tyystin erilainen kuin monessa esikuvana pidetty Yhdysvallat? Kuuluvatko ne enimmäkseen sellaisille, joilla on kovempi sydän ja kovemmat kädet, vai onko kyse lähinnä metsästäjien välineistä?

Yhteiskuntien erilaisuudesta kertovat tuoreet koulurakennuksia koskevat uudistukset. Kun Suomessa halutaan siirtyä avoimiin, luokattomiin massatiloihin, Yhdysvalloissa päinvastoin kouluihin on alettu rakentaa muun muassa mutkikkaita käytäviä, jotka hidastavat mahdollisen aseellisen hyökkääjän kulkua.

Videopelien monipuolisuudesta on niitä tuntematta vaikea sanoa mitään. Viestimissä esiteltyjen perusteella valtaosa on pelejä, joissa jotakuta ajetaan takaa, tähdätään ja ammutaan. Onnistumisesta saa pisteitä.

Pienessä asekaupassa asioi noin kymmenvuotias poika äitinsä kanssa. Kummallekin annettiin aseenoston yhteydessä käytön opastusta. Poika haastoi äitinsä kilpailemaan paremmuudesta: kumpi osuisi lähimmäksi maalitaulussa olevan ihmishahmon päätä. Tällä kertaa äiti voitti. 


Jäähyväiset aseille, joilla elämää suojellaan.
Jäähyväiset aseille, joilla elämä tuhotaan.

Puuksi sinun pitää jälleen tuleman

Lähestyvät Rio de Janeiron kesäolympialaiset tuovat Brasilian televisioon tavalla tai toisella jo nyt. Muun muassa toukokuun kolmena lauantaina Yle esittää luontodokumentteja maasta, jossa on maailman monimuotoisin luonto. Värikkyys ja eksoottisuus tulevatkin siitä aina ensimmäisenä mieleen. Tosin Amazonin sademetsän hakkuiden jäljiltä tämä mielikuva on jo muuttumassa hieman karummaksi.

Värikylläisen luonnon vastapainoksi brasilialaisen valokuvaajan Sebastião Salgadon mustavalkoiset kuvat vievät katsojan aivan toisiin ihmeellisiin maailmoihin. Nyt 72-vuotias Salgado, alun perin taloustieteilijä, alkoi kuvata 29-vuotiaana Afrikan-matkojensa innoittamana. Mustavalkoisuus on kiintoisa valinta kahden niin värikkään elämäntavan tuntijalle, mutta ehkä tehty osittain juuri siksi?

Salgadoa on dokumentaristina verrattu alan suuriin, muun muassa Henri Cartier-Bressoniin. ”Salgado is not just a great photographer. He may well be the last great photographer – at least in the classic, humane tradition, working in black and white, telling profound truths”, kirjoittaa Jonathan Jones The Guardian -lehdessä  (18.5.2015).

Pariisissa pitkään asunut Salgado on tehnyt kolme monivuotista kuvausprojektia eri puolilla maailmaa: Workers (julkaistu kirjana 1993) ja Migrations (2000), joiden teemana ovat ihmiset ja heidän kamppailunsa muuttuvissa elinoloissa. Kolmas, Genesis (2013), kertoo Maa-planeetasta ja vielä lähes koskemattomana säilyneestä luonnosta. Miljoonien vuosien takaa kurkottava iguaanin raaja näyttää aivan siltä kuin se olisi syntynyt taitavan hopeasepän käsissä.

Luonto tuli Salgadoa vastaan myös toisella tapaa. Hän peri vanhemmiltaan Minas Geraisin osavaltiossa sijaitsevan maatilan, joka ei vaikuttanut olevan kummoinenkaan lahja: lähes täysin kuivunut alue, josta hänen kasvuaikanaan 1950-luvulla vielä yli 50 prosenttia oli ollut sademetsää. Metsästä oli jäljellä enää alle puoli prosenttia. Maan kukoistuskautena lajistoltaan monimuotoisempi oli vain Amazonin alueen luonto. Yhdellä eekkerillä kasvoi lähes yhtä monta puulajia kuin koko Yhdysvaltain itärannikolla.

Vuonna 1998 Salgado ja hänen vaimonsa Lélia perustivat ympäristöorganisaatio Instituto Terran. He halusivat herättää tilan kuolleen maaperän henkiin ja ryhtyivät istuttamaan puuntaimia. Ensimmäisessä vaiheessa kolme viidesosaa taimista kuoli, mutta 40 000 jatkoi kuitenkin kasvuaan. Nyt alueelle on istutettu jo 2 700 000 puuta. Viimeiset kuvat (aivan istutusten alussa ja 15 vuotta myöhemmin) Sebastião Salgadon esityksessä todistavat maan uudestisyntymän ihmeestä.

Myös eläimet − 30 nisäkäslajia, 168 lintulajia ja 15 matelijalajia − ovat palanneet takaisin, kertoo Lélia Salgado Instituto Terran esittelyvideolla. Tehty työ on auttanut kohentamaan paitsi luontoa myös monen tilallisen elinoloja.

Pariskunnan omistamasta alueesta tehtiin sittemmin kansallispuisto. Monet eri tahot ovat lahjoittaneet varoja rakentamiseen ja Instituto Terran järjestämään koulutukseen. Vuonna 2005 valokuvaaja itse huutokauppasi erikoisvalmisteisen Leica M7 -titaanikameransa, jolla valmistaja juhlisti M-järjestelmän 50-vuotista olemassaoloa. Laitteesta maksettiin 107 500 dollaria, mikä oli korkein hinta vuoden 1945 jälkeen valmistetusta kamerasta. Rahoilla istutettiin 30 000 puuta.

Lähteenä myös

http://www.smithsonianmag.com/arts-culture/sebastiao-salgado-forest-trees-180956620/?no-ist

                    Tämä puu ei kasva Brasiliassa vaan Suomessa.