Kaipaan onnellisempia loppuja

Sairaus ja kuolema kuuluvat elämään. Pitääkö niiden kuulua myös kuuluisan dekkarihahmon fiktiiviseen elämään? Kun on tehnyt pitkän matkan vaikkapa Kurt Wallanderin, Endeavour Morsen tai Hercule Poirot’n seurassa, yhteinen matka olisi saanut päättyä vähemmän surumielisiin jäähyväisiin.

Koska Henning Mankellin Wallander-kirjojen lukemisesta on jo aikaa, on mahdoton muistaa, millaisena päähenkilö näyttäytyi mielikuvituksessani. Kun elokuva-Wallander sitten astui silmien eteen Rolf Lassgårdin hahmossa, se silti tuntui vastaavan kuvaa täydellisesti. Katsojan kannalta onkin erittäin ikävää, jos pääosan esittäjä kesken kaiken vaihtuu joksikin toiseksi, kuten kävi Mankellin kuuluisimmalle henkilölle. Ulkonaisesti kettumaisen hontelo Krister Henriksson ei koskaan onnistunut täyttämään ”oikean”, karhumaisen Lassgård-Wallanderin paikkaa.

Jonkinlaisena lohdutuksena voin pitää sitä, että henkilövaihdoksen takia mieleen ei jäänyt kuva muistin pettämästä Lassgårdista, vaan sairauden joutui kohtaamaan ”väärä” Wallander.

Kun Colin Dexterin luoman komisario Morsen elämä päättyi televisiossa, se tuntui yllättävyydessään samalta kuin todellisen henkilön kuolema. Tosin niin se tavallaan olikin, koska Morsea vielä vuonna 2002 kuvatussa sarjassa esittänyt John Thaw menehtyi jo vuonna 2002.

Katsojana oli vaikea hyväksyä myös Agatha Christien valinta lähettää David Suchet’n esittämä Poirot etsivien taivaaseen − vai rikollisten, että harmailla aivosoluilla riittäisi tekemistä sielläkin? Jos Christien kerran oli pakko päästää hänestä irti, miksei vain lennättänyt tätä jonnekin kauas eläkepäivien viettoon? Näyttäähän sekin kuuluvan tosielämään.

Kun siis kirjailija haluaa päästä eroon suositusta dekkarihahmosta, hänellä olisi kyllä muitakin vaihtoehtoja kuin ne ikävimmät. Vaikka lopullinen ratkaisu on kirjailijalle helppo tapa torjua yleisön toiveet jatkosta, hän voisi silti ajatella myös lukijan tunteita.

Silti hyväksyn mieluummin kirjailijan tekemän päätöksen lopettaa hahmonsa elämä kuin sen, että joku muu herättää saman hahmon henkiin omissa nimissään. Näin oudosti on käynyt juuri Poirot’lle. Christien pitkäaikainen ihailija Sophie Hannah on käyttänyt mestarietsivää oman kirjansa päähenkilönä Christien perikunnan luvalla, kerrotaan Suuren Suomalaisen Kirjakerhon jäsenlehden uusimmassa numerossa (14/2016).

Perikunnilta toivoisi viisaampia päätöksiä. Kirjailija ja hänen luomansa henkilö muodostavat kokonaisuuden, kuten Christie ja hänen Poirot’nsa. Vaikea uskoa, että hän itse olisi suostunut luovuttamaan etsivänsä jonkun toisen tuotokseen.

Vaikka Margaret Mitchellin romaani Tuulen viemää päättyykin niin harmilliseen epätietoisuuteen Scarlett O’Haran ja Rhett Butlerin suhteen tulevaisuudesta, en koskaan ole lukenut enkä aio lukea niin kutsuttua jatko-osaa, jonka kirjoitti aivan toinen kirjailija. Samoin Stig Larssonin kirjoittaman Millenium-trilogian jatkoksi tehty neljäs osa saa jäädä lukematta.

Se ei kerta kaikkiaan vain käy.

Ihmettä odotellessa

Maailmassa on tällä hetkellä yli 200 valtiota ja vain kymmenkunta naista niiden johdossa. Aivan lähitulevaisuus näyttää, lisääntyykö luku jopa kahdella, kun Virossa ja Yhdysvalloissa valitaan presidentti. Nykyinen tilasto kaunistuu jonkin verran sillä, että yksi johdossa olevista naisista − kuningatar Elisabet II − istuu paitsi Iso-Britannian myös viidentoista muun kansainyhteisömaan valtionpäämiehenä. Hän siis päihittää yksin kaikkien kanssasisartensa kokonaismäärän.

Tosin kuningatar on saanut johtajuutensa verenperintönä: hänen ei ole tarvinnut jännittää, miten vaaleissa käy. Ihmeellistä kyllä, vuosikymmentenkään vieriessä hänen suosionsa ei ole hiipunut. Kaikkein nuorimmatkin oppivat kasvaessaan, että vaikka moni satuhahmo onkin tarua, kuningatar on todellinen ihminen.

Nimestään huolimatta kirja Haluaisin tavata teidän Ylhäisyyden (WSOY 2006) ei kuitenkaan kerro minkään maan kuningattaresta vaan vuosina 2000−2012 Suomen presidenttinä toimineesta Tarja Halosesta. Kirjan kirjoittaja Ulla-Maija Salo sai luvan käydä läpi liki 6 000 kirjettä ja piirustusta, jotka presidentti sai lapsilta ensimmäisenä virkakautenaan. Aiheista ei ollut pulaa: kirjoittajat tuovat esille kiinnostuksenkohteitaan alkaen presidentin hiustenväristä ja päätyen huoleen maailmantilanteesta. Valloittava kuvagalleria keskittyy itse ”Presidenttaan”.

Suurin osa postin lähettäjistä on tyttöjä, ja Salon mukaan ”tyttöenergia suorastaan tihkuu” kirjeistä. Tytöille ensimmäinen naispresidentti oli esikuva, rajojen rikkoja, jota he kannustivat ”minkä ehtivät ja ehkä vielä enemmänkin”. Jo vaalikamppailua seurattiin jännittyneenä, ja monelle oli selvää, että olisi äänestänyt Tarjaa, jos olisi ylipäänsä saanut äänestää. Muuan 12-vuotias poika taas oli lähinnä vaikuttunut Halosen vaalikampanjasta − hän halusi tietää kampanjapäällikön nimen siltä varalta, että joskus sattuisi itse sitä tarvitsemaan.

Kaikki eivät halua maan johtoon, mutta Halosen antama esimerkki voi innostaa muutenkin. Sitä halusi seurata kymmenvuotias tyttö ilmoittamalla kirjeessään, että hän puolestaan aikoo Suomen ensimmäiseksi naisastronautiksi. Vaikka koulussa aikeelle naurettiin, tytön päämäärä oli selvä: ”Äidin mukaan lapsilla pitää olla unelmia. En minä unelmoi. Minä haluan sen toteutuvan.”

Koska nainen presidenttinä oli (ja on yhä) niin harvinaista kaikkialla maailmassa, Halosen tuoma lisäarvo heijastui myös maailmalla matkaaviin nuoriin. Vaihto-oppilaana ollut lukiolaistyttö tunnusti kirjeessään, että vaikkei ollut järin isänmaallinen, hän tunsi ylpeyttä saadessaan muualla kertoa, että Suomessa oli naispresidentti. Valitettavasti tekstistä ei selviä, missä maassa tästä oltiin niin ihmeissään ja todettiin, ”ettei sellainen heillä kävisi”.

Kyseessä voisi olla vaikka Yhdysvallat toistakymmentä vuotta sitten − huolimatta siitä ristiriidasta, että siellä tärkein kasvatusoppi on aina sisältänyt iskusanat kaikki on mahdollista. Miten mahtavat nykyään ajatella amerikkalaislapset ja -nuoret, jotka elävät samaa todellisuutta kuin pääosin kahteen leiriin jakautuneet vanhempansa? Onko naispresidentti heille ylipäänsä samanlainen tasa-arvon mittari kuin Euroopassa?

Presidenttiehdokas Hillary Clinton on julistanut, ettei luovuta koskaan. Jospa hän on se, joka pääsee näyttämään maansa pienille tytöille (ja pojille), että naisille on, ei vain kaikki vaan myös pääsy presidentinvirkaan mahdollista. Odotan sitä ihmettä.

Vaikenevat haasteet ja muita kielipilkkeitä

Lehden otsikko pysäytti hämmästelemään onnekkaita autonomistajia. Otsikon mukaan Volkswagen ei maksa Suomessa huijatuille mitään (HS 19.8.2016). Oli luettava lisää. Selvisi, että otsikon voi ymmärtää kahdella tavalla, ja oma tulkintani oli väärä. Jutussa Volkswagen tarkoittikin yritystä, joka ei maksa huijatuille korvausta, eikä suinkaan tuotetta, autoa, jonka huijatuksi tullut olisi saanut ilmaiseksi.

Amerikkalaisessa tositelevisio-ohjelmassa annettiin ymmärtää, että muotisuunnittelijoiden kilpailussa heille annetut tehtävät olivat siihen asti olleet äänekkäitä, kenties puheliaita. Oikeammin siis käännös antoi ymmärtää niin laittaessaan erään osanottajan suuhun sanat Haasteet vaikenevat (AVA, Muodin huipulle Allstars elokuu 2016). Suunnittelija itse taisi olla sitä mieltä, että siitä lähtien haasteet vaikeutuvat.

Sitä luulee, että asuinneliön koko on vakio metri kertaa metri. ”Taloustilanne kuitenkin tarkoittaa, että tänä päivänä tyydytään pienempiin asuinneliöihin kuin olisi ideaali”, valisti POP Pankin johtaja Timo Hulkko (MTV 8.6.2016). Ettei kävisi huoneistopinta-alojen laskeminen turhan vaikeaksi, on varmaan helpompi tyytyä pienempään neliömäärään. Taloustilanteesta huolimatta vuokra-asujan kodissa vähemmän neliöitä tarkoittaa aina vain kalliimpaa vuokraa suhteessa isompiin asuntoihin.

Nykyään monenlaista huolta ihmisille aiheuttavat rakennusten kosteusvauriot ja niistä syntyvät homeongelmat. Tästä huolimatta monen asuntoa koristaa kyltti Home sweet home. Siitäpä ajatusta sujuvasti jatkaa suomenkielinen vastine: Oma koti kullan kallis.

Urheiluhullu sukulainen seurasi tarkkaan paitsi Rion kisoja myös kisastudiolähetyksiä. Vaikka sillä kertaa istuin samalla sohvalla muutaman metrin päässä televisiosta, huomioni oli toisaalla enkä täten itse voi todistaa tilannetta, jossa haastateltavan ajatus ja sanat törmäsivät, kuten joskus käy. Törmäyksessä tuttu ilmaus hajosi ja sanat järjestäytyivät uudelleen: pilke silmäkulmassa sai muodon ”silmä pilkekulmassa” (Ylen Rio-lähetys 7.8.2016).

○ ○ ○

Sisäiset arvot? Se tarkoittaa vaikka sitä, että on sattunut pahaksi onnekseen nielaisemaan kymmenkruunusen. (Ole Andreas, 6 v, Unni Lindellin kirjassa Krokotiilit eivät puhu suomea, Schildt 2007)