Seura tekee kaltaisekseen

 

Vajaa neljä vuotta sitten maailman näyttämölle astui muuan tragikoominen hahmo. Roolissaan hän on päässyt veljesseuraan, jonka kanssa on ilmeisen hauskaa pelata erilaisia valtapelejä. Samalla mallioppiminen on muokannut tätä hahmoa yhä röyhkeämmin itsevaltaiseen suuntaan.

Alkuviehätyksen jälkeen välit näihin uusiin sydänystäviin eivät ole säilyneet kovin kaverillisina, asiallisista nyt puhumattakaan. Mutta aina voi muuten seurata kokeneempien esimerkkiä.

Kun veli Kiinassa säätää kansalaistensa oikeuksia rajusti rajoittavia lakeja, tragikoominen hahmo omassa maassaan pyrkii samaan kohdalleen osunutta hyvin valitettavaa onnenkantamoista hyväksi käyttäen. Päämääränä on saada samanmielisten laaja enemmistö oikeusoppineita talutusnuoraan, mikä vaikuttaisi vielä pitkään tragikoomikon jo poistuttua näyttämöltä.

Vastapeluri Venäjällä sopii loistavasti tragikoomikon seuraan, sillä kummallakin on verissä taito syyttää toisia kaikesta, missä syyllisiä etsitään.

Ei pidä unohtaa veljeä Pohjois-Koreassa. Hän antaa silloin tällöin oppitunteja siitä, miten pelataan ydinasepelejä. Ja sitten uhotaan niin, että savu nousee.

Neljäs esikuvaksi noussut kovanaama päätti olla lähtemättä virasta, vaikka itsekin myöntää, että siinä on ”ehkä tullut oltua jo liian kauan”, peräti 26 vuotta. Kansalaisten rohkeasta vastustuksesta huolimatta tai pikemminkin sen takia epärehellisen vaalivoiton saanut veli valkovenäläinen joutui äskettäin turvautumaan salaisiin virkaanastujaisiin.

Kuinka ollakaan, myös tragikoominen hahmo on antanut ymmärtää, ettei aio noin vain hyväksyä oman maansa vaalitulosta marraskuussa, mikäli se on hänelle epäedullinen. Jos siis virkaan valitaan vastaehdokas, itsepäisesti asemastaan kiinni pitävä häviäjä saattaa noloimmillaan joutua kokemaan entisen suomalaispoliitikon kohtalon. 

No, (entinen?) suurvalta tuskin on suistunut vielä sellaiseen demokratian alennustilaan, jossa olkia kohotellen todetaan, että pojat ovat poikia, annetaan heidän leikkiä.

Jos taas tragikoomikko tulee jollain konstin valituksi uudelleen, siintääkö jossain taivaanrannassa jo Gileadin kylmä valo?

 

Gilead viittaa Margaret Atwoodin romaaniin Orjattaresi.

Syntynyt uskottavuusongelma

Maailmalla tehdään tuon tuosta tekoja, joista kohteeksi joutunut taho syyttää tiettyä ihmistä tai toista valtiota ja samalla epäsuorasti sen johtajaa. Hyvin harvoin syytetty osapuoli myöntää mitään. Joillakin on tapana kieltää osallisuutensa kerta toisensa jälkeen mahdollisista todisteista huolimatta.

Teosta syytetyn osapuolen toistuvasti esittämä väite ”X ei ole sekaantunut tähän asiaan” vahvistaa ainakin kahdenlaista suhtautumista. Toisille X, esimerkiksi presidentti, edustaa vahvaa ja hyvää johtajaa, sankaria, jota halutaan seurata ja jonka kaikkia puheita ja tekoja pidetään tosina.

Toisille taas ihminen (tai valtio), joka ei koskaan myönnä tehneensä mitään väärää, aiheuttaa uskottavuusongelman. Ensin hänen puheitaan vain hymähtäen kuuntelee, mutta lopulta ei usko enää mitään, mitä hän sanoo. Eikä niin tietenkään pitäisi olla, kun tässä ihmisten kesken eletään. Ei kai kukaan jaksa jatkuvasti valehdella.

No jaa, muuan valtiojohtaja haluaa koko kansan elävän valhemaailmassa.

Jos eräs toinen, huonosti istuvaan pukuun ja usein punaiseen solmioon sonnustautunut kakaramaisesti käyttäytyvä valtiojohtaja sanoo ”Olen mies”, kuulijalle käy kuin Jean-Pierre Kuselalle: hän läkähtyy nauruun.

Ja jos kolmas, kooltaan vähäisempi mutta kuitenkin suurvaltajohtaja väittää, etteivät muiden valtioiden asiat voisi vähempää kiinnostaa, asia on juuri päinvastoin. Kuka enää uskoo, että valtio, joka ei koskaan sekaannu toisten asioihin, jonain kertana todellakin olisi syytön?

Ihmettä odotellessa

Maailmassa on tällä hetkellä yli 200 valtiota ja vain kymmenkunta naista niiden johdossa. Aivan lähitulevaisuus näyttää, lisääntyykö luku jopa kahdella, kun Virossa ja Yhdysvalloissa valitaan presidentti. Nykyinen tilasto kaunistuu jonkin verran sillä, että yksi johdossa olevista naisista − kuningatar Elisabet II − istuu paitsi Iso-Britannian myös viidentoista muun kansainyhteisömaan valtionpäämiehenä. Hän siis päihittää yksin kaikkien kanssasisartensa kokonaismäärän.

Tosin kuningatar on saanut johtajuutensa verenperintönä: hänen ei ole tarvinnut jännittää, miten vaaleissa käy. Ihmeellistä kyllä, vuosikymmentenkään vieriessä hänen suosionsa ei ole hiipunut. Kaikkein nuorimmatkin oppivat kasvaessaan, että vaikka moni satuhahmo onkin tarua, kuningatar on todellinen ihminen.

Nimestään huolimatta kirja Haluaisin tavata teidän Ylhäisyyden (WSOY 2006) ei kuitenkaan kerro minkään maan kuningattaresta vaan vuosina 2000−2012 Suomen presidenttinä toimineesta Tarja Halosesta. Kirjan kirjoittaja Ulla-Maija Salo sai luvan käydä läpi liki 6 000 kirjettä ja piirustusta, jotka presidentti sai lapsilta ensimmäisenä virkakautenaan. Aiheista ei ollut pulaa: kirjoittajat tuovat esille kiinnostuksenkohteitaan alkaen presidentin hiustenväristä ja päätyen huoleen maailmantilanteesta. Valloittava kuvagalleria keskittyy itse ”Presidenttaan”.

Suurin osa postin lähettäjistä on tyttöjä, ja Salon mukaan ”tyttöenergia suorastaan tihkuu” kirjeistä. Tytöille ensimmäinen naispresidentti oli esikuva, rajojen rikkoja, jota he kannustivat ”minkä ehtivät ja ehkä vielä enemmänkin”. Jo vaalikamppailua seurattiin jännittyneenä, ja monelle oli selvää, että olisi äänestänyt Tarjaa, jos olisi ylipäänsä saanut äänestää. Muuan 12-vuotias poika taas oli lähinnä vaikuttunut Halosen vaalikampanjasta − hän halusi tietää kampanjapäällikön nimen siltä varalta, että joskus sattuisi itse sitä tarvitsemaan.

Kaikki eivät halua maan johtoon, mutta Halosen antama esimerkki voi innostaa muutenkin. Sitä halusi seurata kymmenvuotias tyttö ilmoittamalla kirjeessään, että hän puolestaan aikoo Suomen ensimmäiseksi naisastronautiksi. Vaikka koulussa aikeelle naurettiin, tytön päämäärä oli selvä: ”Äidin mukaan lapsilla pitää olla unelmia. En minä unelmoi. Minä haluan sen toteutuvan.”

Koska nainen presidenttinä oli (ja on yhä) niin harvinaista kaikkialla maailmassa, Halosen tuoma lisäarvo heijastui myös maailmalla matkaaviin nuoriin. Vaihto-oppilaana ollut lukiolaistyttö tunnusti kirjeessään, että vaikkei ollut järin isänmaallinen, hän tunsi ylpeyttä saadessaan muualla kertoa, että Suomessa oli naispresidentti. Valitettavasti tekstistä ei selviä, missä maassa tästä oltiin niin ihmeissään ja todettiin, ”ettei sellainen heillä kävisi”.

Kyseessä voisi olla vaikka Yhdysvallat toistakymmentä vuotta sitten − huolimatta siitä ristiriidasta, että siellä tärkein kasvatusoppi on aina sisältänyt iskusanat kaikki on mahdollista. Miten mahtavat nykyään ajatella amerikkalaislapset ja -nuoret, jotka elävät samaa todellisuutta kuin pääosin kahteen leiriin jakautuneet vanhempansa? Onko naispresidentti heille ylipäänsä samanlainen tasa-arvon mittari kuin Euroopassa?

Presidenttiehdokas Hillary Clinton on julistanut, ettei luovuta koskaan. Jospa hän on se, joka pääsee näyttämään maansa pienille tytöille (ja pojille), että naisille on, ei vain kaikki vaan myös pääsy presidentinvirkaan mahdollista. Odotan sitä ihmettä.