Mikä on presidentti

Mikä on presidentti?

Äskettäin lukemassani kirjassa* esitetty kysymys sai palaamaan toisen, Ulla-Maija Salon kirjoittaman ja lasten kirjeisiin perustuvan kirjan Haluaisin tavata teidän Ylhäisyyden (2006) pariin. Kirje Tarja Haloselle oli monelle suomalaislapselle merkityksellinen hetki elämässä, kuten 11-vuotiaan pojan loppukaneetti osoittaa: ”PS: en ole muuten koskaan ennen lähettänyt itse kirjoittamaani kirjettä, joten päätin aloittaa korkealta.”

Ehkei ole kovin liioiteltua sanoa, että parhaiten mieliin jääneet Suomen presidentit ovat olleet pisimpään (1956−1982) maata johtanut Urho Kekkonen sekä juuri Tarja Halonen (kaudet vuosina 2000−2012). Olihan hän täällä ensimmäinen − toistaiseksi myös ainoa − nainen siinä asemassa ja esikuva erityisesti monille tytöille. Se oli suuri asia 2000-luvun alun Suomessa ja huomattu myös maailmalla.

Kirjaan otetuista lainauksista näkee, miten merkittävästä asiasta olikaan kyse: ”Seurasin vaaleja joka päivä”, kirjoitti 9-vuotias tyttö. ”Rouva presidentti! Saisinko kysyä miksi suomelle valitaan presidentti vaikka lapsilta ei kysytä mitään. Pyytäisin että äänestysikää voisi laskea.” (Tyttö 8 v.) Jopa päiväkoti-ikäinen tyttö halusi (hoitajan avustuksella) kannustaa Halosta jatkamaan: ”Menethän taas vaaleisiin?”

Presidentti ja hänen tekemänsä työ tulee vastaan milloin missäkin: television ohella muun muassa aikuisten puheissa, koulussa sekä lastenkirjoissa höystettynä omalla mielikuvituksella. Presidentin tehtäviin katsotaan kuuluvaksi esimerkiksi johtaminen, istuminen kokouksissa, vieraileminen muissa maissa ja kaikkien ongelmien ratkaiseminen, myös lasten omien.

Moni lapsi halusikin tietää tarkemmin presidentin työstä, osittain myös omien tulevaisuudensuunnitelmien takia. ”Minun pitää tietää, että voin arvioida tuleeko minusta isona presidentti vai ei.” (Tyttö 10 v.)

Lapset olivat hyvin tietoisia yhteiskunnan tilasta ja ottivat siihen kantaa vakavasti ja tosissaan. Heitä huolettivat muun muassa ympäristöasiat, köyhyys, työttömyys ja sodat. (Kuin tästä ajasta.) 11-vuotias poika toivoi presidentin tekevän kaikkensa maailmanrauhan puolesta ja kehotti: ”Mieti puheitani sodasta ja rauhanturvaajista.”

Myös Halosen henkilökohtaisesta elämästä poikaystävästä pankkitilin saldoon oltiin kiinnostuneita. Syvemmän tuttavuuden toivossa saatettiin ehdottaa, ”olisitko kanssani kirjeenvaihtoa”. Kyläänkin olisi kiva päästä, turvallisuuspuolta unohtamatta: ”Voit olla huoletta en ole Vento vieras.” (Tyttö 10 v.)

Kirjeissä titteli kääntyy milloin muotoon presidentta, resipentti, presitenti, milloin residentti, presintti, resibenti tai pesidentti.

Monen mielestä presidentin työn hohdokkain puoli avautuu kaikelle kansalle television lähettämissä Linnan itsenäisyyspäiväjuhlissa. Häiriötekijät kyllä harmittavat. ”Minä en voi oikein koskaan rauhassa seurata juhliasi, kun äitini hokee joka vuosi vieressä, että: ”tuonne Linnanjuhliin olisi joskus hieno päästä”. Halosen aikaan ei vielä järjestetty lapsille omia itsenäisyyspäiväjuhlia kättelyineen Linnan juhlien tapaan, vaan perinne aloitettiin vuonna 2017.  

Koulussa puolestaan annetaan tietoa vaaleista ja opetellaan myös äänestämään. Alun kysymys muistutti siitä, miten arvokasta onkaan mahdollisuus saada koulutusta ja sitä kautta yrittää rakentaa toimivaa ja kaikille mahdollisimman turvallista yhteiskuntaa. Se muistutti myös siitä, ettei läheskään kaikkialla tätä mahdollisuutta ole.

Samoihin aikoihin kun Tarja Halonen jo eteni kohti presidenttiyttä, kaukana Sierra Leonessa 12-vuotias Mariatu Kamara (1986−) eli sisällissodan kauhujen keskellä. Hän joutui kapinallisten sieppaamaksi, heistä osa oli samanikäisiä poikia.

Pojat kertoivat Mariatulle, että tappamisen sijaan he katkaisisivat hänen kätensä estääkseen häntä äänestämästä vaaleissa. Tytön pitäisi sen jälkeen mennä presidentin luokse näyttämään, mitä kapinalliset olivat hänelle tehneet, ja pyytää tätä antamaan hänelle uudet kädet. Sitten brutaali teko toteutettiin.

”Samalla kun silmäluomeni sulkeutuivat, näin kapinallispoikien onnittelevan toisiaan. Kuulin heidän nauravan. Tajuntani hämärtyessä muistan kysyneeni itseltäni: Mikä on presidentti?”

 

 

*Will Schwalbe (1962−) Elämän mittainen lukupiiri (2012, suom. 2014), jossa on pari lainausta Mariatu Kamaran elämästä kertovasta kirjasta The Bite of The Mango (2008).

Ihmettä odotellessa

Maailmassa on tällä hetkellä yli 200 valtiota ja vain kymmenkunta naista niiden johdossa. Aivan lähitulevaisuus näyttää, lisääntyykö luku jopa kahdella, kun Virossa ja Yhdysvalloissa valitaan presidentti. Nykyinen tilasto kaunistuu jonkin verran sillä, että yksi johdossa olevista naisista − kuningatar Elisabet II − istuu paitsi Iso-Britannian myös viidentoista muun kansainyhteisömaan valtionpäämiehenä. Hän siis päihittää yksin kaikkien kanssasisartensa kokonaismäärän.

Tosin kuningatar on saanut johtajuutensa verenperintönä: hänen ei ole tarvinnut jännittää, miten vaaleissa käy. Ihmeellistä kyllä, vuosikymmentenkään vieriessä hänen suosionsa ei ole hiipunut. Kaikkein nuorimmatkin oppivat kasvaessaan, että vaikka moni satuhahmo onkin tarua, kuningatar on todellinen ihminen.

Nimestään huolimatta kirja Haluaisin tavata teidän Ylhäisyyden (WSOY 2006) ei kuitenkaan kerro minkään maan kuningattaresta vaan vuosina 2000−2012 Suomen presidenttinä toimineesta Tarja Halosesta. Kirjan kirjoittaja Ulla-Maija Salo sai luvan käydä läpi liki 6 000 kirjettä ja piirustusta, jotka presidentti sai lapsilta ensimmäisenä virkakautenaan. Aiheista ei ollut pulaa: kirjoittajat tuovat esille kiinnostuksenkohteitaan alkaen presidentin hiustenväristä ja päätyen huoleen maailmantilanteesta. Valloittava kuvagalleria keskittyy itse ”Presidenttaan”.

Suurin osa postin lähettäjistä on tyttöjä, ja Salon mukaan ”tyttöenergia suorastaan tihkuu” kirjeistä. Tytöille ensimmäinen naispresidentti oli esikuva, rajojen rikkoja, jota he kannustivat ”minkä ehtivät ja ehkä vielä enemmänkin”. Jo vaalikamppailua seurattiin jännittyneenä, ja monelle oli selvää, että olisi äänestänyt Tarjaa, jos olisi ylipäänsä saanut äänestää. Muuan 12-vuotias poika taas oli lähinnä vaikuttunut Halosen vaalikampanjasta − hän halusi tietää kampanjapäällikön nimen siltä varalta, että joskus sattuisi itse sitä tarvitsemaan.

Kaikki eivät halua maan johtoon, mutta Halosen antama esimerkki voi innostaa muutenkin. Sitä halusi seurata kymmenvuotias tyttö ilmoittamalla kirjeessään, että hän puolestaan aikoo Suomen ensimmäiseksi naisastronautiksi. Vaikka koulussa aikeelle naurettiin, tytön päämäärä oli selvä: ”Äidin mukaan lapsilla pitää olla unelmia. En minä unelmoi. Minä haluan sen toteutuvan.”

Koska nainen presidenttinä oli (ja on yhä) niin harvinaista kaikkialla maailmassa, Halosen tuoma lisäarvo heijastui myös maailmalla matkaaviin nuoriin. Vaihto-oppilaana ollut lukiolaistyttö tunnusti kirjeessään, että vaikkei ollut järin isänmaallinen, hän tunsi ylpeyttä saadessaan muualla kertoa, että Suomessa oli naispresidentti. Valitettavasti tekstistä ei selviä, missä maassa tästä oltiin niin ihmeissään ja todettiin, ”ettei sellainen heillä kävisi”.

Kyseessä voisi olla vaikka Yhdysvallat toistakymmentä vuotta sitten − huolimatta siitä ristiriidasta, että siellä tärkein kasvatusoppi on aina sisältänyt iskusanat kaikki on mahdollista. Miten mahtavat nykyään ajatella amerikkalaislapset ja -nuoret, jotka elävät samaa todellisuutta kuin pääosin kahteen leiriin jakautuneet vanhempansa? Onko naispresidentti heille ylipäänsä samanlainen tasa-arvon mittari kuin Euroopassa?

Presidenttiehdokas Hillary Clinton on julistanut, ettei luovuta koskaan. Jospa hän on se, joka pääsee näyttämään maansa pienille tytöille (ja pojille), että naisille on, ei vain kaikki vaan myös pääsy presidentinvirkaan mahdollista. Odotan sitä ihmettä.