Ihmettä odotellessa

Maailmassa on tällä hetkellä yli 200 valtiota ja vain kymmenkunta naista niiden johdossa. Aivan lähitulevaisuus näyttää, lisääntyykö luku jopa kahdella, kun Virossa ja Yhdysvalloissa valitaan presidentti. Nykyinen tilasto kaunistuu jonkin verran sillä, että yksi johdossa olevista naisista − kuningatar Elisabet II − istuu paitsi Iso-Britannian myös viidentoista muun kansainyhteisömaan valtionpäämiehenä. Hän siis päihittää yksin kaikkien kanssasisartensa kokonaismäärän.

Tosin kuningatar on saanut johtajuutensa verenperintönä: hänen ei ole tarvinnut jännittää, miten vaaleissa käy. Ihmeellistä kyllä, vuosikymmentenkään vieriessä hänen suosionsa ei ole hiipunut. Kaikkein nuorimmatkin oppivat kasvaessaan, että vaikka moni satuhahmo onkin tarua, kuningatar on todellinen ihminen.

Nimestään huolimatta kirja Haluaisin tavata teidän Ylhäisyyden (WSOY 2006) ei kuitenkaan kerro minkään maan kuningattaresta vaan vuosina 2000−2012 Suomen presidenttinä toimineesta Tarja Halosesta. Kirjan kirjoittaja Ulla-Maija Salo sai luvan käydä läpi liki 6 000 kirjettä ja piirustusta, jotka presidentti sai lapsilta ensimmäisenä virkakautenaan. Aiheista ei ollut pulaa: kirjoittajat tuovat esille kiinnostuksenkohteitaan alkaen presidentin hiustenväristä ja päätyen huoleen maailmantilanteesta. Valloittava kuvagalleria keskittyy itse ”Presidenttaan”.

Suurin osa postin lähettäjistä on tyttöjä, ja Salon mukaan ”tyttöenergia suorastaan tihkuu” kirjeistä. Tytöille ensimmäinen naispresidentti oli esikuva, rajojen rikkoja, jota he kannustivat ”minkä ehtivät ja ehkä vielä enemmänkin”. Jo vaalikamppailua seurattiin jännittyneenä, ja monelle oli selvää, että olisi äänestänyt Tarjaa, jos olisi ylipäänsä saanut äänestää. Muuan 12-vuotias poika taas oli lähinnä vaikuttunut Halosen vaalikampanjasta − hän halusi tietää kampanjapäällikön nimen siltä varalta, että joskus sattuisi itse sitä tarvitsemaan.

Kaikki eivät halua maan johtoon, mutta Halosen antama esimerkki voi innostaa muutenkin. Sitä halusi seurata kymmenvuotias tyttö ilmoittamalla kirjeessään, että hän puolestaan aikoo Suomen ensimmäiseksi naisastronautiksi. Vaikka koulussa aikeelle naurettiin, tytön päämäärä oli selvä: ”Äidin mukaan lapsilla pitää olla unelmia. En minä unelmoi. Minä haluan sen toteutuvan.”

Koska nainen presidenttinä oli (ja on yhä) niin harvinaista kaikkialla maailmassa, Halosen tuoma lisäarvo heijastui myös maailmalla matkaaviin nuoriin. Vaihto-oppilaana ollut lukiolaistyttö tunnusti kirjeessään, että vaikkei ollut järin isänmaallinen, hän tunsi ylpeyttä saadessaan muualla kertoa, että Suomessa oli naispresidentti. Valitettavasti tekstistä ei selviä, missä maassa tästä oltiin niin ihmeissään ja todettiin, ”ettei sellainen heillä kävisi”.

Kyseessä voisi olla vaikka Yhdysvallat toistakymmentä vuotta sitten − huolimatta siitä ristiriidasta, että siellä tärkein kasvatusoppi on aina sisältänyt iskusanat kaikki on mahdollista. Miten mahtavat nykyään ajatella amerikkalaislapset ja -nuoret, jotka elävät samaa todellisuutta kuin pääosin kahteen leiriin jakautuneet vanhempansa? Onko naispresidentti heille ylipäänsä samanlainen tasa-arvon mittari kuin Euroopassa?

Presidenttiehdokas Hillary Clinton on julistanut, ettei luovuta koskaan. Jospa hän on se, joka pääsee näyttämään maansa pienille tytöille (ja pojille), että naisille on, ei vain kaikki vaan myös pääsy presidentinvirkaan mahdollista. Odotan sitä ihmettä.

Mitä vielä tarvitaan, että nainen yltää miehen mittaan?

Jos Hillary Clinton olisi mies, hänen mahdollisuutensa voittaa meneillään olevassa presidenttikilvassa olisivat kirjaimellisesti häviävän pienet. Yhdysvalloissa presidentin, siis miehen, vähimmäispituus näyttää soluttautuneen pätevyysvaatimuksiin, vaikkei sitä sanottaisikaan ääneen. Vuodesta 1901 maata on johtanut 18 presidenttiä, joista 14:llä on ollut mittaa vähintään 180 senttimetriä, mieluummin reilusti yli.

Jo ensimmäinen presidentti George Washington antoi esimerkkiä 188-senttisellä olemuksellaan. Sattumoisin sekä Clintonin mies Bill (presidentti 1993−2001) että nykyinen haastaja (jonka nimi on saanut viestimissä ylenpalttisesti tilaa) ovat samanmittaisia.  Tähän mennessä korkeimmalta kansalaisiaan on katsellut Abraham Lincoln. Hänen pituutensa oli 193 senttimetriä.

Toisaalta yli 180-senttisten ehdokkaiden keskinäisessä kisassa on usein voittanut myös heistä lyhyempi, kuten Wikipedian taulukosta ilmenee.

Mikäli Hillary Clinton siis olisi mies, hän voisi yrittää tehdä jimmycarterit ja 169 sentillään iskeä kiilan tähän mittataulukkoon. Tosin myös Jimmy Carterin (presidentti 1971−1981) 177 senttiin verrattuna hän saisi ponnistaa kaikin voimin ja kasvaa täyteen mittaan muilla avuilla. Sivumennen sanoen, vain sentin Clintonia pidemmällä Venäjän presidentti Vladimir Putinilla ei ole koskaan ollut presidenttikilvassa tätä ongelmaa voitettavanaan.

Clinton saisi tukea myös Yhdysvaltain neljännestä − ja lyhimmästä − presidentistä James Madsenista (163 cm), joka pääsi toiselle kaudelle voitettuaan 191-senttisen DeWitt Clintonin(!).

○ ○ ○

Mutta koska Hillary Clinton on nainen, hänen voittomahdollisuutensa paranevat. Kuten kahdeksan vuotta sitten aika oli kypsynyt mustaihoiselle presidentille, nyt sen luulisi viimein kypsyneen myös naiselle. Tosin juuri tällä kertaa ei sittenkään ole tärkeintä naiseus vaan ne muut avut, kuten ehdokkaan asiallisuus, laaja poliittinen kokemus ja asiantuntemus. 

Miten käy Yhdysvaltain asemalle, maineelle ja uskottavuudelle, jos sen johtoon pääsee Clintonin vastaehdokkaan kaltainen helppoheikki, olkoonkin omalla alallaan vaikka kuinka kova liikemies? Onko suurvalta todella valmis ottamaan sen riskin?

Myös Hillary Clintonilla on puutteensa ja ankarat arvostelijansa. Kuten Helsingin Sanomien kirjoituksessa (5.9.) kerrottiin, Yhdysvalloissa sukupuoli lasketaankin hänelle lisärasitteeksi. Siihen hän ei sentään itse ole syypää.

Äskettäin lukemassani Ronald Kesslerin kirjassa Presidentin turvamies Bill Clintonin puolisoa ei myöskään esitetä kovin imartelevassa valossa. On kuitenkin helppo ymmärtää edes se, että yksityisyyden menetyksen ohella menee välillä myös hermo. Hillaryhan ei kuulunut niihin amerikkalaisten rakastamiin piparinleipojavaimoihin, vaan on aina edustanut täysin erilaista naiskuvaa. Moni häneen liitetyistä heikkouksista kääntyneekin miehellä vahvuudeksi tai ainakin leppoisaksi pojat ovat poikia -hymistelyksi.

Jos Hillary Clinton valitaan Yhdysvaltain presidentiksi, hän raivaa tietä kuten Barack Obama. Huvittavaa kyllä, melko todennäköisesti seuraavaan naispuoliseen ja mustaan ehdokkaaksi valittuun liitetään sana taas. Taasko naispresidentti? Taasko musta presidentti? Mitä ne nyt vielä haluavat?