Maailmassa on tällä hetkellä yli 200 valtiota ja vain kymmenkunta
naista niiden johdossa. Aivan lähitulevaisuus näyttää, lisääntyykö luku jopa
kahdella, kun Virossa ja Yhdysvalloissa valitaan presidentti. Nykyinen tilasto
kaunistuu jonkin verran sillä, että yksi johdossa olevista naisista −
kuningatar Elisabet II − istuu
paitsi Iso-Britannian myös viidentoista muun kansainyhteisömaan
valtionpäämiehenä. Hän siis päihittää yksin kaikkien kanssasisartensa
kokonaismäärän.
Tosin kuningatar on saanut johtajuutensa verenperintönä: hänen
ei ole tarvinnut jännittää, miten vaaleissa käy. Ihmeellistä kyllä,
vuosikymmentenkään vieriessä hänen suosionsa ei ole hiipunut. Kaikkein
nuorimmatkin oppivat kasvaessaan, että vaikka moni satuhahmo onkin tarua,
kuningatar on todellinen ihminen.
Nimestään huolimatta kirja Haluaisin tavata teidän Ylhäisyyden (WSOY 2006) ei kuitenkaan kerro
minkään maan kuningattaresta vaan vuosina 2000−2012 Suomen presidenttinä
toimineesta Tarja Halosesta. Kirjan
kirjoittaja Ulla-Maija Salo sai
luvan käydä läpi liki 6 000 kirjettä ja piirustusta, jotka presidentti sai
lapsilta ensimmäisenä virkakautenaan. Aiheista ei ollut pulaa: kirjoittajat tuovat
esille kiinnostuksenkohteitaan alkaen presidentin hiustenväristä ja päätyen huoleen
maailmantilanteesta. Valloittava kuvagalleria keskittyy itse ”Presidenttaan”.
Suurin osa postin lähettäjistä on tyttöjä, ja Salon mukaan ”tyttöenergia
suorastaan tihkuu” kirjeistä. Tytöille ensimmäinen naispresidentti oli esikuva,
rajojen rikkoja, jota he kannustivat ”minkä ehtivät ja ehkä vielä enemmänkin”. Jo
vaalikamppailua seurattiin jännittyneenä, ja monelle oli selvää, että olisi
äänestänyt Tarjaa, jos olisi ylipäänsä saanut äänestää. Muuan 12-vuotias poika taas
oli lähinnä vaikuttunut Halosen vaalikampanjasta − hän halusi tietää
kampanjapäällikön nimen siltä varalta, että joskus sattuisi itse sitä
tarvitsemaan.
Kaikki eivät halua maan johtoon, mutta Halosen antama
esimerkki voi innostaa muutenkin. Sitä halusi seurata kymmenvuotias tyttö ilmoittamalla
kirjeessään, että hän puolestaan aikoo Suomen ensimmäiseksi naisastronautiksi. Vaikka
koulussa aikeelle naurettiin, tytön päämäärä oli selvä: ”Äidin mukaan lapsilla
pitää olla unelmia. En minä unelmoi. Minä haluan sen toteutuvan.”
Koska nainen presidenttinä oli (ja on yhä) niin harvinaista
kaikkialla maailmassa, Halosen tuoma lisäarvo heijastui myös maailmalla
matkaaviin nuoriin. Vaihto-oppilaana ollut lukiolaistyttö tunnusti kirjeessään,
että vaikkei ollut järin isänmaallinen, hän tunsi ylpeyttä saadessaan muualla kertoa,
että Suomessa oli naispresidentti. Valitettavasti tekstistä ei selviä, missä
maassa tästä oltiin niin ihmeissään ja todettiin, ”ettei sellainen heillä
kävisi”.
Kyseessä voisi olla vaikka Yhdysvallat toistakymmentä vuotta
sitten −
huolimatta siitä ristiriidasta, että siellä tärkein kasvatusoppi on aina
sisältänyt iskusanat kaikki on mahdollista.
Miten mahtavat nykyään ajatella amerikkalaislapset ja -nuoret, jotka elävät
samaa todellisuutta kuin pääosin kahteen leiriin jakautuneet vanhempansa? Onko naispresidentti
heille ylipäänsä samanlainen tasa-arvon mittari kuin Euroopassa?
