Entä jos myötäkäyminen saa meidät mykistymään*

Maailmanmeno ei teknologian kehityksestä huolimatta kaikessa suuntaa eteenpäin vaan näyttää ihmismielen vaikutuksesta liikkuvan kuin vuorovesi edestakaisin. Sananlaskukin sanoo: Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Näinä aikoina muun muassa tasa-arvo, demokratia sekä suomalaisten lukutaito ovat osoittaneet merkkejä taantuvasta kehityksestä. 

Esimerkiksi monin paikoin Euroopassa ja Yhdysvalloissa on levinnyt lakiin kirjattuna suuntaus, ettei naisella ole oikeutta päättää, haluaako synnyttää lapsia vai ei. Afganistanissa naiselle ei anneta enää mitään arvoa, joten koteihinsa pakotetuille nimitys kotirouva kuulostaisi tässä tapauksessa suorastaan Taliban-hallinnon mielistelyltä. Pitkään ja hitaasti edennyt naisen aseman tasa-arvokehitys pyyhkäistiin hetkessä olemattomiin.

Viikon sisällä melkein peräkkäisinä päivinä televisionkatsoja sai nähdäkseen, miten toisaalta Iranissa naiset henkensä kaupalla taistelevat heille asetettuja tiukkoja (pukeutumis)sääntöjä vastaan (Ulkolinja: Iranilaiset eivät luovuta, 20.10.23), ja toisaalta miten osa brittinaisista on päättänyt palata perinteisen vaimon rooliin ja jäädä hoitamaan kotia ja lapsia (dokumentti Stacey Dooley yökylässä: Perinteiset kotirouvat, 22.10.23).

On hyvä muistaa, että oma vapaa valinta ja ulkoapäin asetettu pakko eivät ole sama asia.

Dooleyn dokumentissa brittivaimolla on kaksi tutkintoa ja ura, jotka saivat jäädä sikseen. Lapsista kolmas on äskettäin syntynyt. Kotiäitiyden valinnut vaimo näyttää aina tyyneltä ja huolitellulta ja vakuuttaa olevansa tyytyväinen ratkaisuunsa. Mies myhäilee vieressä annettuaan arvionsa vaimolle valitsemastaan juhla-asusta, josta sillä kertaa ei tarvinnut huomauttaa, että jokin toinen mekko sopisi paremmin tämän vartalolle.

Mielessä käy, että brittiparilla pitää rakkauden lisäksi olla luja (ja sokea) luottamus paitsi toisiinsa myös sellaiseen tulevaisuuteen, joka ei tuo mukanaan minkäänlaisia katastrofeja, kuten vakavaa sairautta, onnettomuutta, työttömyyttä tai avioeroa. Talous on täysin työssä käyvän miehen varassa. Vaimo hoitaa yhteiseltä tililtä menot, mies maksaa hänelle taskurahaa eikä sanojensa mukaan tutki joka kuittia. Hänkin on tyytyväinen, kunhan vaimo on kuuliainen ja tarjoaa ateriat oikeaan aikaan.

Perheen elättämisen lisäksi miehen varassa on myös turvallisuus: hänen tehtävänsä on suojella vaimoa ja lapsia. Oma perhe vaikuttaa olevan tärkein − työn omakohtaisesta merkityksestä ei ohjelmassa puhuta.

Brittimies siis ajattelee erilaisista uhka- ja hätätilanteista samoin kuin yleisesti on totuttu: naiset ja lapset ensin. Pelastustoimiin lähdetään tätä käytäntöä noudattaen sillä perusteella, että naisilla ja lapsilla on usein heikommat mahdollisuudet selviytyä ilman apua. Toisaalta nykyisin yhä useampi nainen haluaa osoittaa pärjäävänsä myös fyysisesti rankoissa tilanteissa yhtä hyvin kuin mies.

Toisten käsitys perheestä kattaa koko suvun. Kun uusinta sotaa Lähi-idässä oli käyty muutama päivä, uutisissa (11.10.2023) raportoitiin tilanteesta, jossa Israel oli tehnyt vastahyökkäyksen Gazaan. Pelastustoimien ja raunioiden keskellä haastateltu gazalaismies kertoi yhteensä 11 läheisen kuolemasta: ”Menetin isäni, setäni, veljeni, serkkuni ja kaksi muuta perheestäni. Lisäksi menetin vaimoni, joka oli raskaana.” Todennäköisesti ”kaksi muuta” olivat myös miespuolisia. Oli pysähdyttävää huomata, ettei edes noin järkyttävässä tilanteessa arvojärjestys muuttunut − vaimolle heltisi kuin sivuhuomautuksena vasta viimeinen sija.

Miehen valtavaa henkilökohtaista murhetta on mahdoton käsittää. Ehkä vaimo puolestaan kantoi eläessään suurta surua siitä, ettei ollut miehelleen koskaan se tärkein.

Sanat ovat tekoja (Ernest Dimnet 1866−1954).

*Otsikko laina Paavo Haavikon runosta

 

Käymme yhdessä ain, käymme aina rinnakkain

Tehostamista ja sukupuolettomuutta lähes ylikorostavassa nykymaailmassa ainakin yksi tehostamisen kohde on tyystin unohdettu. Urheilu, erityisesti arvokisaurheilu. Vai voisiko tämänhetkisestä tilanteesta sittenkin päätellä, että siihen suuntaan ollaan vähitellen menossa?

Viestimet nimittäin välttävät tarkasti mainitsemasta, että meneillään ovat naisten jalkapallon MM-kisat. Jos niitä ei seuraa, ei välttämättä myöskään tiedä, ketkä kisoissa pelaavat. Paitsi että täysin tuskin kukaan voi välttyä siltä tiedolta, vaikka haluaisikin.

Jos mainittua tietoa ei pidetä tärkeänä, miksi naiset ja miehet ylipäänsä enää pelaavat erillisissä kisoissa ja eri joukkueissa? Yleismaininta jalkapallon MM-kisoista kuulostaa viittaavan nimenomaan kaikenlaisten pelaajien yhteiseen tapahtumaan.

Siinäpä tehostamista kerrakseen: kahdet peräti kuukauden pituiset MM-kisat saataisiin supistettua edes hiukan järkevämmin vain yhteen. Säästyisi ainakin järjestäjien, mainostajien ja televisioyhtiöiden rahoja, katsojilla sen lisäksi kalliina pidettyä aikaa. Joukkueen pelaajien tulopuolta voitaisiin tasoittaa niin, että miesten korkeimpia palkkoja ja palkkioita alennettaisiin ja naisten matalampia nostettaisiin. Sama järjestelmä kattaisi tietenkin myös kaikki muut lajit.

Oltaisiin yhtä onnellista urheiluperhettä.

Hiihdon arvokisoissa onkin jo käyty muun muassa pari- ja sekaviestejä, ja jotkin kilpailumatkat on yhtenäistetty samanpituisiksi naisten ja miesten kilpailuissa.

Se, mikä toisille merkitsee tasa-arvoistumista, voi olla jopa ahdistavaa muun muassa niille naisille, joiden kulttuuri tiukemmin rajoittaa käyttäytymistä. Jos nainen ei voi mennä minnekään ilman miespuolista saattajaa, häntä tuskin ilahduttaa esimerkiksi yleisten käymälöiden muuttaminen yhteisiksi − kun ei enää sielläkään saa hetken rauhaa, päinvastoin.

Julkinen elämä olettaa, että kaikki haluavat aina olla samoissa yhteisporukoissa. Martoissakaan ei enää ole vain marttoja vaan myös martteja. Yksityiselämässä sen sijaan miehet ovat kautta aikojen halunneet kaivautua varta vasten nimettyihin miesluoliinsa ja haluavat edelleen. Myös naisilla on keskenään omat tärkeät yhteisönsä. Kaivataan mahdollisuutta puhua ”miesten kesken” ja ”naisten kesken”. On luonnollista, etteivät kaikki aina ja samalla tavoin viihdy yhteisissä tilanteissa, on saatava olla myös omaa rauhaa ja tilaa.

Luultavasti jalkapallon arvokisojen sekajoukkue jää sittenkin pelkäksi ironiseksi heitoksi. Vaikka tasa-arvoa tavoiteltaisiin loputtomiin, se ei kuitenkaan koskaan tee ihmisistä fyysisiltä ominaisuuksiltaan samanlaisia.

Toisaalta koko tasa-arvokehitykselle saattaa vielä käydä huonosti, mikäli maailman tuulet kuljettavat sen vastaisia ajatuksia ja tekoja yhä laajemmalle.

 

Naisia yhteiskunnan portailta

 

Kun uudet ylioppilaat outona koronakeväänä 2020 juhlivat rajoitusten keskellä miten parhaiten taisivat, kenellekään tuskin tuli mieleen muuan Marie Tschetschulin (1852−1917). Marie vietti omia juhliaan vuonna 1870 historiallisissa olosuhteissa hänkin, sillä hän oli ensimmäinen erityisluvalla ylioppilastutkinnon suorittanut nainen Suomessa ja koko Pohjoismaissa. Rajoituksensa oli myös Mariella: naisena hän ei saanut käyttää tutkintonsa symbolia ylioppilaslakkia. Sen sijaan hän kiinnitti lyyran hiuksissaan olleeseen valkoiseen rusettiin.

Nykymuotoisten ylioppilaskirjoitusten katsotaan saaneen alkunsa vuonna 1853, joskin siihen aikaan kirjoitettavia aineita oli vain kaksi, äidinkielinen kirjoitus ja käännös vieraalla kielellä, yleensä latinaksi. 21 vuotta myöhemmin tehty uudistus laajensi ainevalikoiman neljään.

Vuonna 1882 seuraavan askeleen akateemiselle uralle otti Emma Irene Åström (1847−1934), josta tuli 35-vuotiaana maamme ensimmäinen naismaisteri. Sitä ennen hän pahennusta herättäen uhmasi Marien saamaa kieltoa käyttää ylioppilaslakkia. Ulkona valkolakin käyttö kuitenkin kiellettiin häneltä ankarasti.

Totisesti, naisille on tasa-arvoa mitattu lusikalla.

Yhä ylemmäksi – tietenkin ensimmäisenä − eteni vuonna 1895 Karolina Eskelin (1867−1936), joka väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi. Eskelin piti yksityissairaalaa Tampereella ja Helsingissä sekä julkaisi oman alansa kirjoja.

Vuonna 1906 suomalaisnaiset saivat äänioikeuden valtiollisissa vaaleissa ensimmäisenä Euroopassa ja vaalikelpoisuuden ensimmäisenä maailmassa.

Yhteiskunnan rappusia ei ole aina noustu muodollisen koulutuksen turvin. Vuonna 1926 valitun apulaissosiaaliministerin pestiin riitti kiertokoulu ja tehtaan koulu. Kyseinen ministeri, jolla riitti muuta pätevyyttä, oli nainen nimeltä Miina Sillanpää (1866−1952).  

Seuraavana vuonna nainen puski jälleen eteenpäin tasa-arvon tiellä: tuolloin Åbo Akademin professoriksi valittiin historiantutkija ja kirjailija Alma Söderhjelm (1870−1949). Söderhjelm oli kuitenkin jo vuoden 1912 lopulla hylätty professorivalinnassa, koska konsistorin jäsenenä hän olisi joutunut toisinaan käyttämään myös tuomiovaltaa. Silloisen hallitusmuodon mukaan vain mies sai toimia tuomarina.

Vuodesta 1927 hypätään peräti vuoteen 1992, ennen kuin naiset etenevät herrojen valtaamiin huoneisiin. Kaksi naista astui ensimmäistä kertaa uuteen, perinteisesti miesten hoitamaan yhteiskunnalliseen tehtävään. Suomen Pankin johtajaksi valittiin Sirkka Hämäläinen (1939−) ja Jyväskylän yliopiston rehtoriksi Aino Sallinen (1947−).

1990-luvulla tasa-arvo otti muutenkin isoja askeleita. Eduskunta päätti valita 1994 puhemiehekseen Riitta Uosukaisen (1942−), ja 1995 ulkoministerinä aloitti Tarja Halonen (1943−).

Suomen kymmenen miespuolisen presidentin jälkeen Tarja Halosesta tuli viimein vuonna 2000 myös se ensimmäinen nainen. Ikimuistoinen saavutus. Vielä on niitäkin takapajuisia valtioita, joissa katsotaan, että yksi ainoa mies riittää, jaettavaa ei ole.

2000-luvulla naiset alkoivat saavuttaa asemia muuallakin kuin politiikassa. Mervi Pehkonen nimitettiin puolustusvoimien kapteeniksi (2003), ja Anneli Jäätteenmäestä (1955−) tuli pääministeri (2003). Korkeimman oikeuden presidentiksi 2006 nimitettiin Pauliine Koskelo (1956−). Irja Askola (1952−) puolestaan valittiin evankelis-luterilaisen kirkon piispaksi (2010). Jutta Urpilaisesta (1975−) tuli sekä Suomen ensimmäinen valtiovarainministeri (2011) että Suomen ensimmäinen naispuolinen EU-komissaari (2019−).

Moni muukin suomalaisnainen on toiminut tasa-arvon edelläkävijänä, kuka missäkin toimessa. Maailmalla esimerkiksi Helvi Sipilä (1915– 2009) valittiin vuonna 1972 ensimmäisenä naisena Yhdistyneiden Kansakuntien apulaispääsihteeriksi. Aina joku on se ensimmäinen. Mitähän seuraavaksi tapahtuu?

 

Innoituksena THL:n verkkosivu Tasa-arvon edistysaskeleita