Hukkaan heitetyt?

Tosielämän naiset, joilta kaksi vuotta sitten odotettiin paljon, ovat jääneet täysin sivuhenkilön asemaan, jos siihenkään. Jos puhuttaisiin elokuvista, heidät on pikemminkin voinut nähdä vain vilahtavan niin kutsutussa cameoroolissa.

Mihin siis hävisivät kohisten esiin nousseet Valko-Venäjän Svjatlana Tsihanouskaja ja Yhdysvaltain Kamala Harris?

Nykyisen diktaattoripresidentin vuonna 2020 haastanut Tsihanouskaja joutui tosin pakenemaan kotimaastaan, joten hänen katoamiselleen on selvempi syy: etsintäkuulutetun oppositiojohtajan oli etsittävä turvaa muualta ja piilouduttava maan alle, kuten on tapana sanoa.

Ukrainan sodan alettua olisi kuitenkin odottanut Tsihanouskajan turvapaikastaan ottavan näkyvämmin kantaa Valko-Venäjän veljeilyyn hyökkääjän kanssa. Varsinkin nyt, kun uumoillaan koko maan joutuvan suden suuhun. Vaiennettu, yksinvaltaista presidenttiä vastustava kansanosa on varmasti kaivannut esikuvansa ja johtajaehdokkaansa innoitusta ja rohkaisua.

Kumpi sitten lienee naiselle vaikeampi paikka nousta johtoasemaan, Valko-Venäjä vai Yhdysvallat?

Kamala Harrisin valinta Yhdysvaltain varapresidentiksi jää tietenkin historiaan jo hänen henkilönsä vuoksi, onhan hän siinä asemassa ensimmäinen ei-valkoinen nainen. Mutta se ei riitä, varsinkaan naiselle. Kyllä Harrisilta odottaisi ja hänelle soisi enemmän kuin tähänastinen rooli taustaseisojana presidentti Joe Bidenin tiedotustilaisuuksissa.

Viimeksi toimineista varapresidenteistä Dick Cheney, Mike Pence sekä Biden kyllä muistetaan kuka mistäkin.

Kun aiemmin ajatteli Harrisin tuovan tullessaan uusia tuulia Yhdysvaltain poliittisen elämän keskiöön, onko jo nyt todettava sen olleen toiveajattelua? Sen sijaan maan kahtiajakautunut sisäinen tilanne näyttää ajautuvan aina vain pahemmaksi ja tunkkaisemmaksi.

Miltä kokeneesta juristista tuntuu esimerkiksi korkeimman oikeuden toiminta? Miltä tuntuu katsoa vierestä, kuinka amerikkalaisnaisten oikeudet tallotaan maahan toisten hurratessa? Miten jaksaa kuunnella perusteluja aseenkannon oikeudesta lähes jokaviikkoisten joukkosurmauutisten jälkeen? Haikaileeko Harris − varapresidenttinä myös senaatin puheenjohtaja − näinä aikoina sittenkin takaisin rivijäseneksi vapaamman mielipiteenilmaisun ja vaikuttamisen ääreen?

Te tosielämän naiset, joilta odotettiin paljon, ettehän jää pelkiksi satuolennoiksi?

Naisia yhteiskunnan portailta

 

Kun uudet ylioppilaat outona koronakeväänä 2020 juhlivat rajoitusten keskellä miten parhaiten taisivat, kenellekään tuskin tuli mieleen muuan Marie Tschetschulin (1852−1917). Marie vietti omia juhliaan vuonna 1870 historiallisissa olosuhteissa hänkin, sillä hän oli ensimmäinen erityisluvalla ylioppilastutkinnon suorittanut nainen Suomessa ja koko Pohjoismaissa. Rajoituksensa oli myös Mariella: naisena hän ei saanut käyttää tutkintonsa symbolia ylioppilaslakkia. Sen sijaan hän kiinnitti lyyran hiuksissaan olleeseen valkoiseen rusettiin.

Nykymuotoisten ylioppilaskirjoitusten katsotaan saaneen alkunsa vuonna 1853, joskin siihen aikaan kirjoitettavia aineita oli vain kaksi, äidinkielinen kirjoitus ja käännös vieraalla kielellä, yleensä latinaksi. 21 vuotta myöhemmin tehty uudistus laajensi ainevalikoiman neljään.

Vuonna 1882 seuraavan askeleen akateemiselle uralle otti Emma Irene Åström (1847−1934), josta tuli 35-vuotiaana maamme ensimmäinen naismaisteri. Sitä ennen hän pahennusta herättäen uhmasi Marien saamaa kieltoa käyttää ylioppilaslakkia. Ulkona valkolakin käyttö kuitenkin kiellettiin häneltä ankarasti.

Totisesti, naisille on tasa-arvoa mitattu lusikalla.

Yhä ylemmäksi – tietenkin ensimmäisenä − eteni vuonna 1895 Karolina Eskelin (1867−1936), joka väitteli lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi. Eskelin piti yksityissairaalaa Tampereella ja Helsingissä sekä julkaisi oman alansa kirjoja.

Vuonna 1906 suomalaisnaiset saivat äänioikeuden valtiollisissa vaaleissa ensimmäisenä Euroopassa ja vaalikelpoisuuden ensimmäisenä maailmassa.

Yhteiskunnan rappusia ei ole aina noustu muodollisen koulutuksen turvin. Vuonna 1926 valitun apulaissosiaaliministerin pestiin riitti kiertokoulu ja tehtaan koulu. Kyseinen ministeri, jolla riitti muuta pätevyyttä, oli nainen nimeltä Miina Sillanpää (1866−1952).  

Seuraavana vuonna nainen puski jälleen eteenpäin tasa-arvon tiellä: tuolloin Åbo Akademin professoriksi valittiin historiantutkija ja kirjailija Alma Söderhjelm (1870−1949). Söderhjelm oli kuitenkin jo vuoden 1912 lopulla hylätty professorivalinnassa, koska konsistorin jäsenenä hän olisi joutunut toisinaan käyttämään myös tuomiovaltaa. Silloisen hallitusmuodon mukaan vain mies sai toimia tuomarina.

Vuodesta 1927 hypätään peräti vuoteen 1992, ennen kuin naiset etenevät herrojen valtaamiin huoneisiin. Kaksi naista astui ensimmäistä kertaa uuteen, perinteisesti miesten hoitamaan yhteiskunnalliseen tehtävään. Suomen Pankin johtajaksi valittiin Sirkka Hämäläinen (1939−) ja Jyväskylän yliopiston rehtoriksi Aino Sallinen (1947−).

1990-luvulla tasa-arvo otti muutenkin isoja askeleita. Eduskunta päätti valita 1994 puhemiehekseen Riitta Uosukaisen (1942−), ja 1995 ulkoministerinä aloitti Tarja Halonen (1943−).

Suomen kymmenen miespuolisen presidentin jälkeen Tarja Halosesta tuli viimein vuonna 2000 myös se ensimmäinen nainen. Ikimuistoinen saavutus. Vielä on niitäkin takapajuisia valtioita, joissa katsotaan, että yksi ainoa mies riittää, jaettavaa ei ole.

2000-luvulla naiset alkoivat saavuttaa asemia muuallakin kuin politiikassa. Mervi Pehkonen nimitettiin puolustusvoimien kapteeniksi (2003), ja Anneli Jäätteenmäestä (1955−) tuli pääministeri (2003). Korkeimman oikeuden presidentiksi 2006 nimitettiin Pauliine Koskelo (1956−). Irja Askola (1952−) puolestaan valittiin evankelis-luterilaisen kirkon piispaksi (2010). Jutta Urpilaisesta (1975−) tuli sekä Suomen ensimmäinen valtiovarainministeri (2011) että Suomen ensimmäinen naispuolinen EU-komissaari (2019−).

Moni muukin suomalaisnainen on toiminut tasa-arvon edelläkävijänä, kuka missäkin toimessa. Maailmalla esimerkiksi Helvi Sipilä (1915– 2009) valittiin vuonna 1972 ensimmäisenä naisena Yhdistyneiden Kansakuntien apulaispääsihteeriksi. Aina joku on se ensimmäinen. Mitähän seuraavaksi tapahtuu?

 

Innoituksena THL:n verkkosivu Tasa-arvon edistysaskeleita

Nojatuolimatkoilla

Sattumalta päivänä muutamana luettavaksi tuli kaksi samanaiheista kirjaa. Toinen lähti mukaan kirjastosta, toista olin odotellut lainaksi ystävältä jo viime keväästä. Uudemman kirjan lievetekstissä sanotaan sen olevan ”hurmaava sekoitus matkapäiväkirjaa, historiatietoja ja oivaltavia havaintoja”. Samoista aineksista koostuu myös vanhempi teos. 

Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin (2018) on todellakin kerrassaan hurmaava ja mitä mielenkiintoisinta luettavaa. Osittain kirjoittajan tyylin, osittain sisällön vuoksi sen parissa viihtyi tavalla, jota en ole kokenut aikoihin.

Kankimäki on tutkinut pääasiassa 1800-luvulla syntyneitä naisia, jotka ovat kulkeneet yksin omia teitään aikoina, jolloin sellaista pidettiin epäsoveliaana naiselle. Hän matkaa heidän kanssaan pitkin maailmaa joko fyysisesti tai mielikuvissaan: seurana ovat mm. tanskalainen Karen Blixen o.s. Dinesen, brittiläiset Isabella Bird ja Mary Kingsley, itävaltalainen Ida Pfeiffer o.s. Reyer, ranskalainen Alexandra David-Néel sekä amerikkalainen Nellie Bly eli Elizabeth Cochrane. Kokemuksistaan he kirjoittivat useita menestyskirjoja.

Jos ei koskaan lue kirjoja, voi erehtyä pitämään Minun Afrikkani -elokuvassa sinänsä loistavasti näytellyttä Meryl Streepiä Karen Blixenin henkilöitymänä. Ja jos ei lue Kankimäen kirjaa, voi luulla sen käsittelevän Suomen nykypolitiikkaa.

 Matkaajien ohella Kankimäki on perehtynyt 1500-luvulla syntyneisiin renessanssiajan naisiin ja löytänyt heidänkin joukostaan poikkeusyksilöitä. Jotkut saivat tytöille harvinaista koulutusta ja ammatin taidemaalareina. Omalla tavallaan merkityksellisiä naisia olivat italialaiset Sofonisba Anguissola, Lavinia Fontana ja Artemisia Gentileschi.

Kirjasta käy esimerkiksi ilmi, että nainen voi matkustaa maailman ympäri 72 päivässä matkatavaranaan pelkkä lääkärinlaukkumallinen käsilaukku. Nainen saattoi myös tehdä menestyneen uran taidemaalarina 11 raskauden ja synnytyksen ohella. Korkean lapsikuolleisuuden vuoksi perhekoko jäi kuitenkin pienemmäksi.

Toisen kirjan tekijä, englantilainen Ethel Brilliana Tweedie puolestaan vietti Suomessa 10 kesäistä viikkoa sisarensa kanssa ja kirjoitti hänkin kokemuksistaan: teos Matkalla Suomessa 1896 ilmestyi alkukielellä seuraavana vuonna, suomeksi 1989. Tosin kanteen on painettu tekijän nimi aviomiehen nimen mukaisesti Mrs. Alec Tweedie. Kirjasta otettiin Englannissa vuosien mittaan ainakin viisi uudistettua laitosta.

Mrs. Tweedie katsoi Suomea ja suomalaisia englantilaisen silmin aikana, jolloin maa ei vielä ollut itsenäinen vaan Venäjän alainen suuriruhtinaskunta. Täällä puhuttiin kolmea kieltä – suomea, ruotsia ja venäjää –, kun taas rouva itse puhui äidinkielensä lisäksi ranskaa ja saksaa. Niinpä hän toteaa kirjan lopussa, että jos kirjan antama vaikutelma Suomesta oli epäonnistunut, syynä olivat tulkkausongelmat ja tietojen saaminen lähinnä omin silmin tarkkailemalla.

Ja kyllä Mrs. Tweedie tarkkailikin kiertäessään maata Helsingistä Itä-Suomea pitkin Ouluun ja Pohjanmaan rannikkoa Hankoon! Hän kävi mm. Sordavalan laulujuhlilla, tapasi Valamon luostarin karuun elämään karkotetun kielitaitoisen nuorukaisen, vaikuttui suuresti Imatran kuohuvasta koskesta, yöpyi Olavinlinnassa ja matkasi tervaveneellä Oulujoen koskissa.

Pelkkä havainnointi ei Mrs. Tweedielle kuitenkaan riittänyt, joten hän on tutkinut tarkoin mm. naisen asemaa ja koulutusta, joita käsittelee omassa luvussaan apunaan Naiset ja naisten työ -almanakan tiedot ja tilastot. Hän on vaikuttunut siitä, miten monenlaisia mahdollisuuksia suomalaisella naisella oli työelämässä, ei vain siistissä sisätyössä vaan tilastojen mukaan mm. ahtaajina, teurastajina, muurareina, latojina, poliiseina sekä suurten laitosten (katukeittiöt, lukusalit yms.) johtajattarina. Eniten häntä hämmästytti nähdä nainen rakentamassa taloa.

Tuolloin muuan asia oli vielä yksinkertainen: ”Sukupuolikysymystä ei täällä jauheta loputtomasti. Suomessa ei ole sukupuolia, miehet ja naiset ovat käytännöllisesti katsoen tasavertaisia, ja se muodostaa yhteiskunnan perustan.”

Englantilaismatkaaja pitää suomen kieltä yhtenä mielenkiintoisimmista kielistä ja on tutustunut myös Kalevalaan. Lisäksi Knowledge-lehdessä julkaistun artikkelisarjan kirjoittaja E. Clodd oli lainannut hänelle muistiinpanojaan. Cloddin mielestä Kalevala ”poikkeaa kaikista muista eepoksista siinä ettei siinä ylistetä mitään klikkiä, klaania tai dynastiaa ja siinä ettei toiminta tapahdu missään ihannemaailmassa, jossa jumalat istuisivat yksin Olymposvuorella, erossa ihmisistä”.

Mrs. Tweedien omat havainnot maasta ja sen kansasta eivät aina niin mairittele. Tuolloin 1800-luvun lopulla Suomessa joutui ”aina” odottamaan ja kirjeiden lähettäminen oli kallista. Yöpyessään monenlaisissa paikoissa hän kiinnitti huomiota saniteettiongelmiin: pesuvati oli tuskin sokeriastiaa suurempi ja vesikannu vain kermakannun kokoinen. Myös nukkumasijat aiheuttivat jatkuvaa epämukavuutta, sillä kunnon sänkyä ei tahtonut olla missään.

Suomalaisia rouva pitää kuitenkin vieraanvaraisina, ystävällisinä ja huomaavaisina, joskin ylettömän uteliaina eikä ulkomuodoltaan kovin viehättävinä. Heitä kiinnosti tavattomasti se, että joku viitsii tehdä Suomea ja suomalaisia maailmalla tunnetummaksi. Myös täkäläiset lehdet kirjoittivat englantilaisten matkan etenemisestä, mikä hieman harmitti kirjan kirjoittajaa.

Omalle lukijakunnalleen Mrs. Tweedie esittää joitakin arvoituksellisia henkilökommentteja: Muuan samalla laivalla Hullista Helsingforsiin matkannut mies ”oikeastaan asuu Englannissa, kuuluu Suomen rikkaimpiin” ja kävi kotimaassa vain kesäisin kalastamassa. Sordavalassa taas seuraan liittyi muutamaksi päiväksi ”nuori suomalainen, jonka nimen kaikki siinä maassa tuntevat ja joka nuorekkuudestaan huolimatta tuntui perineen esivanhempiensa kaiken viisauden”. Seurue risti hänet Isoisäksi. Ja vielä hän toteaa, ettei ole kovin kauan siitä, kun ”eräs suomalainen nainen lähti Pariisiin ja sai 120 puntaa vastaavan summan kuussa siitä että huvitti ihmisiä kaunoluistelullaan”.

Kirja on täynnä paitsi yksityiskohtaisia havaintoja myös tyypillisiä yleistyksiä, kuten ”kaikki suomalaiset” pyöräilevät velocipedeilla ja purjehtivat kesäisin. Englantilaisrouvan näkemällä maalaistylleröllä oli jaloissaan ”Suomen naisten suosikkijalkine”, ”sivulta venyvät mustat mohairsaappaat”. Siis mitä? 

Vaikka ensimmäinen puhelinlinja avattiin Helsingissä vasta 1877, Mrs. Tweedie arvelee puhelimista, että ” – – ehkä ne jossain määrin häiritsevät kodin elämää, koska niitä jo siinä määrin käytetään kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan että niiden ääreen pian täytynee palkata pikkolopoika – kuin kantaja majatalon portille – toimittamaan puhelinten alituisesti välittämiä viestejä”. Jospa hän vain tietäisi…

Ja kuin tulevaa, silloin sittenkin vielä kaukaista, ennustaen englantilainen päättää puulle omistetun luvun seuraavasti: ”Näin siis Suomen puusta saadaan rakennustarpeita, tulitikkuja, polttoainetta, paperia, haketta, puuspriitä ja pian ehkä jo iltapukusilkkiäkin.”

Hyttysistä, luteista ja muista vastoinkäymisistä huolimatta Mrs. Tweedie tiivistää arvionsa matkakohteestaan kohteliaasti sanoihin ”Euroopan kaunein helmi, Suomi”.