Lykkyä ladulle ikään katsomatta

Vuosi on edennyt siihen hetkeen, jossa television talviurheilulähetykset saavat monet lösähtämään sohvalle ja pysymään siinä kuin karhu pesässään kevääseen asti. Siinä mielessä televisio (tai muu ruutu) on osasyyllinen kansalaisten liikkumattomuuteen: kun kaikki tarjotaan helposti katsottavaksi, ei tarvitse lähteä ulos ja liikkeelle. Sohvalla huudetaan, mollataan, syödään, juodaan, mutta kannustus sieltä ei kanna ladulla lykkivän korviin.

Oma monopaussini on kestänyt jo niin kauan, että tuskin nykyisen kaltaisilla välineillä pysyisi edes pystyssä. Myöskään lumettomilla keleillä ei paljon hiihdellä. Seitsenvuotiaana intoa vielä riitti suorastaan ylenpalttisesti: välitunnilla tuli kierrettyä ladunpätkä kahdesti, vaikka opettaja oli antanut luvan vain yhteen kierrokseen. Tietenkin siitä seurasi nuhtelu ainoalle tunnilta myöhästyneelle.

Jos katsoo maastohiihtokisoja silloin tällöin mutta ampumahiihtoa aina kun mahdollista, tekeekö se katsojasta asehullun?

Kuten tiedetään, adjektiiveilla on vastaparinsa, vaikkapa kaunis−ruma, viisas−tyhmä, hidas−nopea. Ainakin ampumahiihtoa seuratessa huomio on usein kiinnittynyt sanapariin, jota käytetään tavallisesta poikkeavasti: urheilijat ovat joko nuoria tai kokeneita, eivät koskaan vanhoja. Mutta jos tavoitteellisen urheilu-uran aloittaa vaikka kuusivuotiaana, eikö 15-vuotiaskin ole silloin jo varsin kokenut? Tosin romanialainen voimistelija Nadia Comăneci on tästä aika harvinainen esimerkki (toivottavasti).  

Valitettavasti myös urheilijasta tulee vanha sitten, kun hän on liian vanha huippu-urheiluun, mikä tarkoittaa yleensä alle 40 vuoden ikää. Toisaalta hänelle oikeastaan koittaa uusi nuoruus sitten, kun hän jättää sen uran taakseen.

Adjektiivit nuori ja vanha vaikuttavat olevan käyttötavoiltaan lähes äärettömän joustavia. Äskettäin syntynyt lapsi voi olla kaksi päivää vanha, ei nuori. Lähes minkä ikäisenä tahansa saa kuulla olevansa liian nuori tuohon tai liian vanha tähän. Tuottava työelämä muistuttaa osittain urheilun maailmaa: siellä saa olla vain kokenut, ei vanha muttei oikein nuorikaan. Ainoa hyväksyttävä tilanne käyttää adjektiivia vanha lienee silloin, kun yritysoston yhteydessä siirrytään ostajan leipiin ”vanhoina työntekijöinä”.

Kun lakimääräinen eläkeikä lähestyy 70:tä, se vaatisi jo jonkinlaisia päättäjien asettamia pakotteita myös työnantajille eikä vain työnhakijoille, jotta myös vakivirattomilla olisi mahdollisuus sitä paremman työeläkkeen toivossa tavoitella.

Käymme yhdessä ain, käymme aina rinnakkain

Tehostamista ja sukupuolettomuutta lähes ylikorostavassa nykymaailmassa ainakin yksi tehostamisen kohde on tyystin unohdettu. Urheilu, erityisesti arvokisaurheilu. Vai voisiko tämänhetkisestä tilanteesta sittenkin päätellä, että siihen suuntaan ollaan vähitellen menossa?

Viestimet nimittäin välttävät tarkasti mainitsemasta, että meneillään ovat naisten jalkapallon MM-kisat. Jos niitä ei seuraa, ei välttämättä myöskään tiedä, ketkä kisoissa pelaavat. Paitsi että täysin tuskin kukaan voi välttyä siltä tiedolta, vaikka haluaisikin.

Jos mainittua tietoa ei pidetä tärkeänä, miksi naiset ja miehet ylipäänsä enää pelaavat erillisissä kisoissa ja eri joukkueissa? Yleismaininta jalkapallon MM-kisoista kuulostaa viittaavan nimenomaan kaikenlaisten pelaajien yhteiseen tapahtumaan.

Siinäpä tehostamista kerrakseen: kahdet peräti kuukauden pituiset MM-kisat saataisiin supistettua edes hiukan järkevämmin vain yhteen. Säästyisi ainakin järjestäjien, mainostajien ja televisioyhtiöiden rahoja, katsojilla sen lisäksi kalliina pidettyä aikaa. Joukkueen pelaajien tulopuolta voitaisiin tasoittaa niin, että miesten korkeimpia palkkoja ja palkkioita alennettaisiin ja naisten matalampia nostettaisiin. Sama järjestelmä kattaisi tietenkin myös kaikki muut lajit.

Oltaisiin yhtä onnellista urheiluperhettä.

Hiihdon arvokisoissa onkin jo käyty muun muassa pari- ja sekaviestejä, ja jotkin kilpailumatkat on yhtenäistetty samanpituisiksi naisten ja miesten kilpailuissa.

Se, mikä toisille merkitsee tasa-arvoistumista, voi olla jopa ahdistavaa muun muassa niille naisille, joiden kulttuuri tiukemmin rajoittaa käyttäytymistä. Jos nainen ei voi mennä minnekään ilman miespuolista saattajaa, häntä tuskin ilahduttaa esimerkiksi yleisten käymälöiden muuttaminen yhteisiksi − kun ei enää sielläkään saa hetken rauhaa, päinvastoin.

Julkinen elämä olettaa, että kaikki haluavat aina olla samoissa yhteisporukoissa. Martoissakaan ei enää ole vain marttoja vaan myös martteja. Yksityiselämässä sen sijaan miehet ovat kautta aikojen halunneet kaivautua varta vasten nimettyihin miesluoliinsa ja haluavat edelleen. Myös naisilla on keskenään omat tärkeät yhteisönsä. Kaivataan mahdollisuutta puhua ”miesten kesken” ja ”naisten kesken”. On luonnollista, etteivät kaikki aina ja samalla tavoin viihdy yhteisissä tilanteissa, on saatava olla myös omaa rauhaa ja tilaa.

Luultavasti jalkapallon arvokisojen sekajoukkue jää sittenkin pelkäksi ironiseksi heitoksi. Vaikka tasa-arvoa tavoiteltaisiin loputtomiin, se ei kuitenkaan koskaan tee ihmisistä fyysisiltä ominaisuuksiltaan samanlaisia.

Toisaalta koko tasa-arvokehitykselle saattaa vielä käydä huonosti, mikäli maailman tuulet kuljettavat sen vastaisia ajatuksia ja tekoja yhä laajemmalle.

 

Oman väen kesken

MM-kisojen luulisi olevan eri maiden väliset kilpailut, mutta hiihdossa näyttävät kisaavan vain norjalaiset keskenään. Katsojan näkökulmasta ampumahiihtokin uhkaa tämän vuoksi jo menettää kiinnostavuuttaan. Lähdöstä maalisuoralle toistuu aina sama tylsä näytelmä, ja tulosluettelossa kymmenen ensimmäisen nimen joukossa jopa puolet saattaa kuulua norjalaisille.

Eipä ole viime aikoina tarvinnut harmitella erityisesti huolettomia ranskalaisia − hiihtäisivät ensin maaliin asti, ennen kuin tuulettavat varmana voittoaan. Perässä tulevan olisi niin helppo käyttää heikko hetki hyväksi ja sujuttaa suksensa ohi.

Sen lisäksi, että norjalaiset ovat jostain löytäneet ehtymättömän menestyksen lähteen, kilpailusysteemi tarjoaa heille kaikki muutkin edut. Pääsee lähtemään ensimmäisenä, eikä kukaan töppyröi edessä. Alkupään parhaat vievät kerta toisensa jälkeen palkintorahat ja pistesijoitukset, eikä lopuille jää käteen yhtään mitään.

Kuin ehkä katkennut sauva. Hämmästyttävää, etteivät nykyajan parhaimmatkaan välinevalmistajat ole vielä onnistuneet kehittämään kilpahiihtoa kestäviä sauvoja.

Pakostikin miettii, mikä saa kymmenet huonoimmin menestyvät osallistumaan kisoihin kerta toisensa jälkeen, vaikkei heillä ole mitään mahdollisuuksia. Koska kilpailija sen itsekin tietää, minkä voimalla hän aina vain jatkaa? Hiihdon hurman ja ampumisen autuuden?

Penkiltä katsojaa kummastuttaa myös se, miten eriarvoisesti ampumahiihdon eri kilpailumuotojen sisällä ohilaukauksesta rangaistaan: voi joutua kiertämään noin 20 sekunnin sakkoringin tai saada minuutin kestävän aikasakon. Minuuttia, useammasta puhumattakaan, harva enää hiihtämällä ottaa kiinni − paitsi norjalainen. Jälleen suositaan niitä parhaita, ja varsinkin loppupään epäonnisimmat hipsivät maaliin sitten joskus ajan tuolla puolen. Lähinnä mitalisijoista innostuvat katsojat alkavat kaikota kanavilta viimeistään kahdenkymmenen nopeimman tultua maaliin.

Lajihan voisi yrittää lisätä kenties useampien mahdollisuuksia muuttamalla esimerkiksi takaa-ajokilpailun järjestyksen päinvastaiseksi: matkaan lähtisikin ensin se loppupää ja kärki viimeisenä. Saisivat parhaatkin joskus joutua odottamaan vuoroaan ja näyttää, miten sitten kulkee.

Missä meneekään se raja, että tavallisesta urheilijasta tulee huippu-urheilija? Voiko olla huippu-urheilija ihan vain omassa porukassa kotimaassa? Luultavasti useimmat mieltävät sanan tarkoittavan lajissaan maailmanlaajuisesti erinomaisesti menestynyttä urheilijaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että sanaa voidaan Suomessa käyttää jo paljon ennen senkaltaista menestystä, mikäli on uskominen erään Ylen ohjelmasarjan mainoslausetta. 

Rauhan ja ystävyyden hengessä

Rauhaa ja kansojen välistä ystävyyttä julistetaan taas pian, kuten olympialaisten henkeen kuuluu. Ajatellaan, että ne tulisi jättää kaikkinaisen eripuran ja kähnäämisen ulkopuolelle.

Kun selailee Wikipedian olympialaisiin liittyviä artikkeleita, huomaa, etteivät urheilukisat ole mikään erillinen saari, jonka rannoille eivät myrskyaallot löisi rajusti. Olympialaisia on boikotoitu useaan otteeseen ja eri tavoin. Myös poliittiset väkivaltaisuudet ovat toisinaan heittäneet varjon niiden ylle. Ja politiikkaa sekin on, jos ihmiset häädetään kodeistaan siksi, että saadaan pariksi viikoksi suorituspaikkoja kisojen osanottajille.

Olympiahistorian varmasti synkin hetki osuu Länsi-Saksan Münchenissä järjestettyihin kesäkisoihin vuonna 1972, jolloin israelilaiset urheilijat joutuivat palestiinalaisen terroristijärjestön Mustan syyskuun hyökkäyksen kohteiksi. Panttivankien vapautusyritys epäonnistui ja johti kuolonuhreihin.

Juuri ennen edellisiä, vuoden 1968 Meksikon kesäolympialaisia olivat maan asevoimat tyrehdyttäneet verisesti Tlatelolconissa alkaneen mielenosoituksen, jonka yliopisto-opiskelijat olivat järjestäneet hallintoa vastaan. Vaikka sotilasoperaatio tapahtuikin kisojen ulkopuolella, sillä tietenkin haluttiin estää myös niille mielenosoituksesta mahdollisesti koituvat laajemmat seuraukset.

Yhtäjaksoinen, kesäkisoihin kohdistunut boikottiputki alkoi jo ennen Münchenin olympialaisten avajaisia. Kaksitoista muuta Afrikan maata uhkasi vetäytyä kisoista, mikäli Rhodesian sallittaisiin osallistua niihin. Kansainvälinen olympiakomitea KOK esitti kompromissiratkaisuksi, että rhodesialaiset urheilijat saisivat olla mukana Britannian kansalaisina eivätkä oman maansa nimellä. Vain neljä päivää ennen avajaisia KOK taipui äänestyksen jälkeen boikotilla uhanneiden maiden painostukseen ja sulki Rhodesian pois kisoista.

Vuonna 1976 Kanadassa Montrealissa kymmeniä Afrikan maita boikotoi kisoja Uuden-Seelannin osallistumisen vuoksi, koska se oli samana vuonna pelannut rugbya Etelä-Afrikan kanssa. Etelä-Afrikka taas oli aiemmin suljettu ulos kansainvälisestä olympialiikkeestä maan harjoittaman rotusortopolitiikan vuoksi. Tuolloin boikotti ei tuottanut haluttua tulosta.

Samoissa kisoissa Afrikan maiden ohella myös Taiwan boikotoi kisoja isäntämaan sitä kohtaan harjoittaman politiikan vuoksi. Kanadan hallitus ei ollut tunnustanut Taiwania, eikä sen kansalaisia aluksi päästetty maahan. Sen sijaan monien muiden maiden antaman tuen ansiosta Taiwanin sallittiin lopulta osallistua kisoihin, mutta maa päätti kuitenkin jäädä niistä pois.

Lisäksi boikottirintamaan liittyi Kiinan kansantasavalta, joka vastusti Taiwanin osallistumista.

Kun kesällä 1980 silloisessa Neuvostoliitossa järjestettiin ensimmäiset sosialistisessa maassa pidetyt olympialaiset, moni ”vapaan maailman” maa boikotoi näitä Moskovan kisoja. Vastaavasti seuraavista Yhdysvaltain Los Angelesissa pidetyistä kisoista jäi pois useita sosialistimaita. Hammas hampaasta, ystävät hyvät!

KOK oli tehnyt ennen Moskovan olympialaisia sääntömuutoksen, jonka mukaan maat tarvittaessa voivat käyttää olympialippua oman lipun sijasta. Esimerkiksi Iso-Britannia, Ranska, Italia ja Australia käyttivät mahdollisuutta hyväkseen ja marssivat olympialipun alla, koska isäntämaa miehitti Afganistania. Myös vuonna 2016 pakolaisurheilijoiden joukkue Rio de Janeiron kesäolympialaisissa Brasiliassa kilpaili olympialipun alla.

Kaikesta saamastaan ihmisoikeus- ja muusta kritiikistä huolimatta rauhaa ja kansojen välistä ystävyyttä hamuaa myös olympialaisten tämänkertainen järjestäjä Kiinan Peking. Vaikka valtaisaa massayleisöä ei koronapandemian vuoksi oteta näihinkään kisoihin kuten ei viime kesänä Tokioon, muiden maiden hallinnon edustajien läsnäoloa Pekingissä silti kaivataan kipeästi protestoinnin sijaan.

Vaikuttaa vain siltä, että olympialaisten järjestäjämaaksi hakevien olisi aika sopeutua siihen todellisuuteen, että tarve kiinnittää huomiota isoihin epäkohtiin vaatii toisinaan näyttävyyttä, jota suuret urheilutapahtumat niin auliisti tarjoavat.