Vuosi on edennyt siihen hetkeen, jossa television talviurheilulähetykset saavat monet lösähtämään sohvalle ja pysymään siinä kuin karhu pesässään kevääseen asti. Siinä mielessä televisio (tai muu ruutu) on osasyyllinen kansalaisten liikkumattomuuteen: kun kaikki tarjotaan helposti katsottavaksi, ei tarvitse lähteä ulos ja liikkeelle. Sohvalla huudetaan, mollataan, syödään, juodaan, mutta kannustus sieltä ei kanna ladulla lykkivän korviin.
Oma monopaussini on kestänyt jo niin kauan, että tuskin nykyisen kaltaisilla välineillä pysyisi edes pystyssä. Myöskään lumettomilla keleillä ei paljon hiihdellä. Seitsenvuotiaana intoa vielä riitti suorastaan ylenpalttisesti: välitunnilla tuli kierrettyä ladunpätkä kahdesti, vaikka opettaja oli antanut luvan vain yhteen kierrokseen. Tietenkin siitä seurasi nuhtelu ainoalle tunnilta myöhästyneelle.
Jos katsoo maastohiihtokisoja silloin tällöin mutta ampumahiihtoa aina kun mahdollista, tekeekö se katsojasta asehullun?
Kuten tiedetään, adjektiiveilla on vastaparinsa, vaikkapa kaunis−ruma, viisas−tyhmä, hidas−nopea. Ainakin ampumahiihtoa seuratessa huomio on usein kiinnittynyt sanapariin, jota käytetään tavallisesta poikkeavasti: urheilijat ovat joko nuoria tai kokeneita, eivät koskaan vanhoja. Mutta jos tavoitteellisen urheilu-uran aloittaa vaikka kuusivuotiaana, eikö 15-vuotiaskin ole silloin jo varsin kokenut? Tosin romanialainen voimistelija Nadia Comăneci on tästä aika harvinainen esimerkki (toivottavasti).
Valitettavasti myös urheilijasta tulee vanha sitten, kun hän on liian vanha huippu-urheiluun, mikä tarkoittaa yleensä alle 40 vuoden ikää. Toisaalta hänelle oikeastaan koittaa uusi nuoruus sitten, kun hän jättää sen uran taakseen.
Adjektiivit nuori ja vanha vaikuttavat olevan käyttötavoiltaan lähes äärettömän joustavia. Äskettäin syntynyt lapsi voi olla kaksi päivää vanha, ei nuori. Lähes minkä ikäisenä tahansa saa kuulla olevansa liian nuori tuohon tai liian vanha tähän. Tuottava työelämä muistuttaa osittain urheilun maailmaa: siellä saa olla vain kokenut, ei vanha muttei oikein nuorikaan. Ainoa hyväksyttävä tilanne käyttää adjektiivia vanha lienee silloin, kun yritysoston yhteydessä siirrytään ostajan leipiin ”vanhoina työntekijöinä”.
Kun lakimääräinen eläkeikä lähestyy 70:tä, se vaatisi jo jonkinlaisia päättäjien asettamia pakotteita myös työnantajille eikä vain työnhakijoille, jotta myös vakivirattomilla olisi mahdollisuus sitä paremman työeläkkeen toivossa tavoitella.