Valitettavasti / minulla on jo sovittu lounas /
hyvän ystäväni kanssa / kiitin kohteliaasti kutsusta
Tänään on tärkeää / sytyttää kynttilä /
juoda viini / jakaa leipä /
yhdessä itseni kanssa / ainoan pysyvän seuralaiseni luona /
hänen vointiaan kysellen
Irja Askola*
Ihmisen tapaa olla ja elää elämäänsä tarkastellaan usein ikään kuin vastakkaisilta laidoilta. Ollaan joko hirvittävän yksinäisiä tai sitten joka tilanteessa korostetaan yhteisöllisyyttä, vähintään sen tarvetta. Yksinäisyys sattuu varmasti, jos ei osaa olla yksin. Yhteisöllisyys jo ajatuksena voi rasittaa, jos haluaa olla yksin. Kuten voi olla vapaaehtoisesti lapseton voi myös vapaaehtoisesti olla ja viihtyä yksin.
”Suureksi yksinäiseksi” kutsuttu ruotsalaisnäyttelijä Greta Garbo (1905−1990) on jäänyt elokuvahistoriaan paitsi näyttelemiensä roolien vuoksi myös erääseen rooliin kuuluneella lausahduksellaan ”I want to be alone”. Koska jonkun mielestä yksittäisiä lauseitakin on arvioitava jonkinlaisella asteikolla, American Film Instituten järjestämässä äänestyksessä vuonna 2005 pantiin järjestykseen sata hienointa elokuvasitaattia. Garbon sitaatti äänestettiin sijalle 30.
Mutta sekoitettiinko fiktio todellisuuteen? ”En koskaan sanonut ’tahdon olla yksin’. Sanoin vain ’tahdon, että minut jätetään yksin’. Se on kokonaan eri asia.” ** Tästä kulmasta katsoen Garbo on sittemmin saanut miljoonia ja miljoonia seuraajia: ”Jätä minut rauhaan” viestittävät fyysiselle ympäristölleen kännyköihinsä kaikkialla kouristuksenomaisesti takertuvat ihmiset.
Kirjailija Erno Paasilinna (1935−2000) puolestaan on todennut: ”Erakoita ei ole. Kuvittelukin on osallistumista.”** Kuinka sattuikin sopivasti, että vuonna 1984 jaettu ensimmäinen kirjallisuuden Finlandia-palkinto annettiin Paasilinnalle esseekokoelmasta Yksinäisyys ja uhma.
Yhdenlaista kuvittelua tarjoaakin juuri lukeminen. Myös siitä on yritetty tehdä yhteisöllistä niin, että kootaan lukijoita yhteen vaikkapa puistoon kukin kirjansa ääreen. Jotkut taas kai kokevat saavansa seuraa kuuntelemalla toisen lukemaa kirjaa. Siinä samallahan kun voi imuroida tai hoitaa muita askareita…
Itse en kaipaa lukiessani muiden ihmisten seuraa, en muuta tekemistä, enkä kenenkään ulkopuolisen ääntä korvissani. Kirjat itsessäänhän tarjoavat seuraa yllin kyllin! Kirjan on oltava kirja, jonka sivuja saa käännellä. En halua ketään kirjailijan ja itseni väliin (käännöskirjallisuudessa tosin siihen pakosti tulee suomentaja). Silti voi lukiessa joskus käydä niin, että aivan kuin kuulisi päässään kirjailijan itsensä todella puhuvan − tietämättä edes, miltä hänen äänensä oikeasti kuulostaa. Ehkä sen tekee tietynlaisen kirjan aikaan saama levollinen olo, kuten Joel Haahtelan (1972−) Sielunpiirtäjän ilta (2025).
Tuntuu surkuhupaisalta tai oikeastaan kamalalta toisinaan esitetty ajatus, että yhä harvinaisemmaksi käyvä lukeva ihminen kuuluu tulevaisuudessa eliittiin samaan tapaan kuin kirjallisuuden varhaisvaiheissa. Silloin kirjoja oli vähän, ne olivat kalliita ja lukutaito harvojen etuoikeus; nyt tarjontaa on ylenpalttisesti, ja yleiset kirjastot pursuavat kirjoja, joita voi lukea ilmaiseksi. Lukutaidosta kuitenkin moni vaikuttaa olevan silmää räpäyttämättä valmis luopumaan. Yhteiskunnallisesti tehdyt (ja tehtävät) päätökset ovat johtaneet siihen, että 2000-luvulla syntyneiden opintopolulla kautta linjan tuntuvat elämässä selviämisen tarpeiksi riittävän vain digitaidot.
Yksin olemisen äärimuoto, olemisen sietämätön raskaus, hämärtää ymmärtämästä sen tosiasian, että seurasta huolimatta, olipa se kuinka mieluisaa tahansa, jokainen ihminen on sisimmässään kuitenkin yksin, kukin oma erillinen olentonsa. Samaan aikaan ainutlaatuinen mutta silti kaltaistensa joukossa. Ei poikkeus joukosta vaan itse asiassa perustyyppi. Tavallaan laumasielu mutta kuitenkin toisin kuin sanalla tarkoitetaan. Kenenkään yksinäisyyden tunnetta ei paranneta lääkkeillä, eikä sitä pohjimmiltaan poista myöskään toinen ihminen eikä yhteisö.
Yhteiskunnassa tapahtuneiden muutosten eli, kuten sanotaan, kehityksen nurjempi puoli on ollut se, että ahdistava yksinäisyys on lisääntynyt. Ehkä riipaisevimmin yksinäisyyden kokemusta kuvaa tämä Risto Rasan (1954−) pikkuruno: ”Hän on hyvin yksinäinen, / tilasi lehden / jotta joku kävisi hänen ovellaan.”
Kuten Greta Garbon lausumien vuorosanojen ja todellisen kokemuksen vastaavuutta voivat muut vain tulkita, samoin voi miettiä Mika Waltarin (1908−79) sielun sisintä suhteessa romaanihenkilöönsä. Päähenkilö eli kokemuksiltaan mitä vaihtelevimman ja rikkaimman elämän, sekä surkeissa oloissa että loistossa ylhäisten parissa, mutta teki siitä kaikesta lähes sydäntä särkevän yhteenvedon: ”Tämän kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elämänsä päivät."
*Teoksessa Mikä nainen, Irja Askola & Anja Porio, 1986, 5. p.
**Poimittu Suuresta sitaattisanakirjasta, 1983, toim. Jarkko Laine
