Oman väen kesken

MM-kisojen luulisi olevan eri maiden väliset kilpailut, mutta hiihdossa näyttävät kisaavan vain norjalaiset keskenään. Katsojan näkökulmasta ampumahiihtokin uhkaa tämän vuoksi jo menettää kiinnostavuuttaan. Lähdöstä maalisuoralle toistuu aina sama tylsä näytelmä, ja tulosluettelossa kymmenen ensimmäisen nimen joukossa jopa puolet saattaa kuulua norjalaisille.

Eipä ole viime aikoina tarvinnut harmitella erityisesti huolettomia ranskalaisia − hiihtäisivät ensin maaliin asti, ennen kuin tuulettavat varmana voittoaan. Perässä tulevan olisi niin helppo käyttää heikko hetki hyväksi ja sujuttaa suksensa ohi.

Sen lisäksi, että norjalaiset ovat jostain löytäneet ehtymättömän menestyksen lähteen, kilpailusysteemi tarjoaa heille kaikki muutkin edut. Pääsee lähtemään ensimmäisenä, eikä kukaan töppyröi edessä. Alkupään parhaat vievät kerta toisensa jälkeen palkintorahat ja pistesijoitukset, eikä lopuille jää käteen yhtään mitään.

Kuin ehkä katkennut sauva. Hämmästyttävää, etteivät nykyajan parhaimmatkaan välinevalmistajat ole vielä onnistuneet kehittämään kilpahiihtoa kestäviä sauvoja.

Pakostikin miettii, mikä saa kymmenet huonoimmin menestyvät osallistumaan kisoihin kerta toisensa jälkeen, vaikkei heillä ole mitään mahdollisuuksia. Koska kilpailija sen itsekin tietää, minkä voimalla hän aina vain jatkaa? Hiihdon hurman ja ampumisen autuuden?

Penkiltä katsojaa kummastuttaa myös se, miten eriarvoisesti ampumahiihdon eri kilpailumuotojen sisällä ohilaukauksesta rangaistaan: voi joutua kiertämään noin 20 sekunnin sakkoringin tai saada minuutin kestävän aikasakon. Minuuttia, useammasta puhumattakaan, harva enää hiihtämällä ottaa kiinni − paitsi norjalainen. Jälleen suositaan niitä parhaita, ja varsinkin loppupään epäonnisimmat hipsivät maaliin sitten joskus ajan tuolla puolen. Lähinnä mitalisijoista innostuvat katsojat alkavat kaikota kanavilta viimeistään kahdenkymmenen nopeimman tultua maaliin.

Lajihan voisi yrittää lisätä kenties useampien mahdollisuuksia muuttamalla esimerkiksi takaa-ajokilpailun järjestyksen päinvastaiseksi: matkaan lähtisikin ensin se loppupää ja kärki viimeisenä. Saisivat parhaatkin joskus joutua odottamaan vuoroaan ja näyttää, miten sitten kulkee.

Missä meneekään se raja, että tavallisesta urheilijasta tulee huippu-urheilija? Voiko olla huippu-urheilija ihan vain omassa porukassa kotimaassa? Luultavasti useimmat mieltävät sanan tarkoittavan lajissaan maailmanlaajuisesti erinomaisesti menestynyttä urheilijaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että sanaa voidaan Suomessa käyttää jo paljon ennen senkaltaista menestystä, mikäli on uskominen erään Ylen ohjelmasarjan mainoslausetta. 

Kuinka kaukaa tähän hetkeen

Jo jonkin aikaa luultavasti suosituin ajanilmaus on ollut tällä hetkellä. Sitä ei voinut olla kuulematta, jos seurasi äskettäin päättynyttä ampumahiihtokautta televisiosta. Jos olisi tullut mieleen kunkin kilpailun alusta ruveta laskemaan, kuinka monesti se sanottiin, olisi voinut päätyä melkoisiin lukuihin.

Ehkei vauhdikkaassa kisatunnelmassa ole aikaa miettiä muita tapoja esittää jokin asia kuin se, johon on tottunut. Sanaa kuten nyt tuskin tarvitsee hakea kaukaa, myös parhaillaan sopii usein yhtä hyvin. Voi mainiosti sanoa, että Parhaillaan hiihdetään naisten pikakisaa. Suoraa kilpailua seuratessa saattaa ylipäänsä tuntua turhalta kaiken aikaa painottaa ajankohtaa. Keksityssä tilanteessa selostaja saattaa kerrata kärkipään menijöitä: Wierer johtaa, Simon on toisena ja tällä hetkellä Eckhoff on kolmantena. Tarvitseeko järjestyksen ilmoittaminen vielä ajanilmauksenkin? Jos paikka vaihtuu, se on sen ajan murhe.

Joten vaikka kuinka yritti keskittyä kisasuorituksiin, ampumahiihtokaudesta mieleen jäi aivan muu, sinänsä epäolennainen seikka: ilmaus tällä hetkellä.

Jäi myös toinen, ehkä epäolennainen sekin: kanssakilpailijan suuri sydän. Tammikuussa Pohjois-Italian Antholzissa käytiin miesten yhteislähtökilpailu, jossa kesken matkan valkovenäläiseltä Anton Smolskilta irtosi yllättäen suksi. Smolskin perässä hiihtänyt liettualainen Vytautas Strolia koppasi suksen sulavasti mukaansa ja ojensi sen ohi mennessään Smolskille.

Kilpakumppanin auttamista voi pitää hölmönä, suorastaan typeränä, koska kyseessä ei ole henkeä uhkaava tilanne vaan kamppailu mahdollisimman hyvästä omasta sijoituksesta. Strolian kädenojennus kertoi paitsi nopeasta reagointikyvystä kenties myös sisäisestä vakaumuksesta, että pulaan joutunutta tulee auttaa tilanteessa kuin tilanteessa.

Ennen kuin ampumahiihtokausi ehti päättyä, järeämmät aseet ja toisenlaiset maalitaulut olivat jo saaneet miljoonat seuraajansa. Tällä hetkellä ilmaantui jokaisen asiantuntijan, poliitikon ja toimittajan puheisiin. Korva on suorastaan herkistynyt poimimaan sen puheenvirrasta.

Kun vielä hieman aiemmin alalla kuin alalla puhuttiin vain visioista ja tulevaisuuden innovaatioista, nyt katse on kääntynyt enemmän menneeseen ja nykyhetkeen. Ihmetellään, miten nyt on ajauduttu tähän tilanteeseen. Tutkaillaan, miten entisaikojen taitoja ja menetelmiä voidaan hyödyntää, jos pula ruoasta ja muista välttämättömistä tarpeista tulee ajankohtaiseksi. Mietitään tarkemmin, miten eletään tässä ja nyt.

Historia ja sen tuntemus on noussut arvokkaaksi pääomaksi sille, jolle se on aina ollut kutsumus; siihen tulisi perehtyä myös kaikkien muiden, jotka haluavat ymmärtää nykyisen tilanteen syitä ja seurauksia. Tulevaisuus rakentuu menneisyyden päälle, tavalla tai toisella.

 

● ● ●

Otsikko on laina Maaria Leinosen samannimisestä runokokoelmasta.

Letti heiluu ladulla

Eri urheilulajeissa varmaan mietitään jatkuvasti, miten varusteita ja välineitä voitaisiin kehittää niin, että myös kilpailijoiden suoritukset voisivat parantua. Esimerkkinä urheilua vähän seuraavalle tulee hämärästi mieleen jokin lehtiartikkeli uimareiden kilpa-asujen parannuksista. Ehkä myös mäkihyppypuvusta on ollut puhetta?

Vaan lieneekö koskaan tutkittu, onko pitkillä hiuksilla mitään haittavaikutusta urheilusuoritukseen? Painavathan pitkät hiukset enemmän kuin lyhyet. Lisäksi niistä voisi koitua monenlaista muuta harmia.

Urheilua vähän seuraava seuraa silti vahvasti ampumahiihtoa ja on huomannut, että lajin naiskilpailijoista lähes jokaisella liehuu poninhäntä tai letti vauhdikkaassa menossa. Hämmästyttävän moni naisurheilija ylipäätään pitää pitkätukkatyylistä. Mies(ampuma)hiihtäjillä sen sijaan pitkiä hiuksia ei ole kummemmin näkynyt.

Luulisi, että hiukset sotkeutuvat aseeseen, kun sen kiireessä ottaa selästään ampumapaikalla. Tai mitä jos ne tuulisessa paikassa lentävät silmille ja vievät hiihtäjän ladulta metsään?

Ampumahiihdon ohella samantyyppiset kysymykset tulevat mieleen silloin, kun kilpaillaan korkeus- ja seiväshypyssä. Entä jos letti tai poninhäntä osuu rimaan ja pyyhkäisee sen pidikkeiltään? Ilmeisesti liikeradat ovat kuitenkin sellaiset, ettei tällaista voi todellisuudessa tapahtua. Televisioruudun kuvakulmat saattavat harhauttaa, ja katsoja saa näin hieman lisäjännitystä.

Urheilija joutuu treenaamaan jos ei päivittäin niin ainakin melkein, mikä vaatinee työläältä tuntuvaa tiheää hiusten pesemistä ja kuivaamista. Se ei näytä kuitenkaan naisurheilijoita haittaavan, koskapa hiukset eivät ole lyhentyneet. 

Kuinka ollakaan, Korean olympialaisten ampumahiihdossa on tähän asti pärjännyt parhaiten se melkein ainoa lyhyttukkainen saksalaiskilpailija. Jospa hännät heiluvat voiton merkkinä taas huomenna? Jospa suomalainen häntä?