Oxfordin löytöretkeilevä Endeavour

Koska television tarjonta on lähestulkoon kokonaan jo ennen esitettyä, on toisinaan ”pakko katsoa” jotain jo näkemäänsä uudemman kerran. Kärkeen nousee sarja Nuori Morse (Endeavour) siitäkin huolimatta, että paluusta päähenkilön nuoruuteen on tehty hiukan ärsyttävä keino jatkaa suosituksi tullutta alkuperäistä sarjaa. John Thaw’n (1942−2002) esittämän komisario Morsen roolin myötä nuorempi näyttelijä Shaun Evans (1980−) sai oman sarjansa, jota esitettiin vuosina 2012−2023. 

Nimettiinköhän sarja todella löytöretkeilijä James Cookin (1728−1779) tutkimusaluksen mukaan? Erikoista etunimeään Morse ei kuitenkaan halua kysyjille kertoa.

Vieläkin ärsyttävämpää kuin nuori vastine alkuperäiselle päähenkilölle on kehitellä uusi sarja tuomalla mukaan joku aiemman päähenkilön perheenjäsen. Muistuttaa otsikoiden perusteella viihdeuutisointia siinä, että kun julkkiksesta on otettu irti kaikki, mikä on ollut otettavissa, siirrytään tarinoimaan kenestä tahansa lähi- tai etäsukulaisesta. Ketä mahtaa kiinnostaa?

Jutun tekeminen tunnetun henkilön sukulaisista puolestaan vie takaisin poliisisarjojen nykytrendiin: On kertynyt jo suorastaan lista sarjoista, joissa rikosten ratkaisemisen parissa puuhastelee milloin pappi tai nunna, milloin siivooja tai kirjakauppias − mikä milloinkin. Saavat jäädä väliin.

Poliisisarjana Nuori Morse on kannattanut katsoa kerran ja toisenkin siksi, että Morse on nimenomaan ammattiinsa kouluttautunut poliisiviranomainen rikoksia selvittämässä. Tosin myös yliopistossa opiskelleena hän on harvinainen poikkeus muussa virkakunnassa ja sen vuoksi toisinaan irvailun kohde. Myös mieltymys oopperamusiikkiin erottaa hänet työyhteisönsä muista jäsenistä.

Muistikuva Thaw’n esittämästä komisariosta piirtyy eteen väsyneenä ja pukeutumiseltaan hieman repsahtaneena. Nuorempi versio sen sijaan on salskea ja ilo silmälle täydellisesti istuvassa puvussaan. Vaikka päähenkilön tärkein ominaisuus onkin terävä äly, nuorella rikoskonstaapelilla vaikuttaa olevan tarve esiintyä edukseen yllättävissäkin tilanteissa: Jouduttuaan viikoiksi pidätetyksi virastaan hän haluaa olla yksin ja vetäytyy viettämään aikaa ystävän lainaamalle mökille. Kun ystävä sitten kerran saapuu sinne yllättäen, hän tapaa Morsen hakkaamassa halkoja − yllään valkoinen paita ja kaulassa solmio.

Nuori Morse on paikoin hellyttävää ajankuvaa. Työn aloittaessaan tulokas saa esimiehekseen rikoskomisario Thursdayn, jolle vaimo antaa aamuisin paperiin käärityt lounasvoileivät. Morse oppii muistamaan, millaisia lisukkeita leipien välissä eri viikonpäivinä on. Hän myös puhuttelee aina kohteliaasti pomonsa tytärtä Joania miss Thursdayksi, mikä ajan mittaan alkaa puhuteltua jo huvittaa.

Huomiota poliisin työskentelyssä herättää se, että nykyaikaan verrattuna todistusaineistoa käsitellään varsin huolettomasti: paljain käsin poimitaan rikoksesta jääneitä konkreettisia todisteita. Yhtä huolettomasti rikostutkinnasta keskustellaan julkisilla paikoilla, erityisesti oluen ääressä. Aivan kuin olettaen, että kaikki lähellä olevat automaattisesti sulkisivat korvansa asioilta, jotka eivät heille kuulu.

Jos on poliisi vähillä lounaseväillä selvinnyt 1960-luvulla työpäivästään, aikojen kuluessa yksi asia ei tämän lajin sarjoissa näytä muuttuneen: Syy ja perustelu kaikkeen, mikä syytä vaatii, on työ. Työ menee aina ja kaikessa yksityiselämän edelle. Päähenkilöstä on tehty niin korvaamaton, ettei vuorolistoja ilmeisesti noudateta. Jos poliisilla on perhe, siltä ja ystäviltä odotetaan loputonta ymmärtämystä.

Mikäli tarkastellaan Nuori Morse ‑sarjaa vain valmistusajankohdan näkökulmasta, voi sanoa, että kaikkein parasta on se, ettei siinä näy yhtä ainoaa kännykkää. Katsomiskokemus on tuhannesti miellyttävämpi kuin varmaan useimmissa muissa 2000-luvulla tehdyissä sarjoissa, joissa kännykkä on oikeastaan varastanut pääosan paikan.

Nuori Morse ‑sarjan tekijät ovat keksineet liikuttavan tavan sitoa nuori ja vanha päähenkilö yhteen. Kun Shaun Evans ensimmäisessä jaksossa tapaa jutun yhteydessä paikallislehden päätoimittajan, jota esittää John Thaw’n tytär Abigail Thaw, päätoimittaja kysyy nuorelta Morselta, ovatko he tavanneet aiemmin. Morse vastaa kieltävästi, mihin päätoimittaja toteaa, että ehkä toisessa elämässä. 

Jakson loppukohtauksessa Morse on jo lähdössä muualle, koska työ uudessa työyhteisössä ei ollut sujunut odotusten mukaisesti. Häntä asemalle kyyditsevä Thursday haluaa hänen jäävän ja kysyy, missä ja millaisena hän sitten näkee tulevaisuutensa. Peruutuspeiliin vilkaisevaa nuorta Morsea katsoo vanhemman Morsen kasvot.

Kaipaan onnellisempia loppuja

Sairaus ja kuolema kuuluvat elämään. Pitääkö niiden kuulua myös kuuluisan dekkarihahmon fiktiiviseen elämään? Kun on tehnyt pitkän matkan vaikkapa Kurt Wallanderin, Endeavour Morsen tai Hercule Poirot’n seurassa, yhteinen matka olisi saanut päättyä vähemmän surumielisiin jäähyväisiin.

Koska Henning Mankellin Wallander-kirjojen lukemisesta on jo aikaa, on mahdoton muistaa, millaisena päähenkilö näyttäytyi mielikuvituksessani. Kun elokuva-Wallander sitten astui silmien eteen Rolf Lassgårdin hahmossa, se silti tuntui vastaavan kuvaa täydellisesti. Katsojan kannalta onkin erittäin ikävää, jos pääosan esittäjä kesken kaiken vaihtuu joksikin toiseksi, kuten kävi Mankellin kuuluisimmalle henkilölle. Ulkonaisesti kettumaisen hontelo Krister Henriksson ei koskaan onnistunut täyttämään ”oikean”, karhumaisen Lassgård-Wallanderin paikkaa.

Jonkinlaisena lohdutuksena voin pitää sitä, että henkilövaihdoksen takia mieleen ei jäänyt kuva muistin pettämästä Lassgårdista, vaan sairauden joutui kohtaamaan ”väärä” Wallander.

Kun Colin Dexterin luoman komisario Morsen elämä päättyi televisiossa, se tuntui yllättävyydessään samalta kuin todellisen henkilön kuolema. Tosin niin se tavallaan olikin, koska Morsea vielä vuonna 2002 kuvatussa sarjassa esittänyt John Thaw menehtyi jo vuonna 2002.

Katsojana oli vaikea hyväksyä myös Agatha Christien valinta lähettää David Suchet’n esittämä Poirot etsivien taivaaseen − vai rikollisten, että harmailla aivosoluilla riittäisi tekemistä sielläkin? Jos Christien kerran oli pakko päästää hänestä irti, miksei vain lennättänyt tätä jonnekin kauas eläkepäivien viettoon? Näyttäähän sekin kuuluvan tosielämään.

Kun siis kirjailija haluaa päästä eroon suositusta dekkarihahmosta, hänellä olisi kyllä muitakin vaihtoehtoja kuin ne ikävimmät. Vaikka lopullinen ratkaisu on kirjailijalle helppo tapa torjua yleisön toiveet jatkosta, hän voisi silti ajatella myös lukijan tunteita.

Silti hyväksyn mieluummin kirjailijan tekemän päätöksen lopettaa hahmonsa elämä kuin sen, että joku muu herättää saman hahmon henkiin omissa nimissään. Näin oudosti on käynyt juuri Poirot’lle. Christien pitkäaikainen ihailija Sophie Hannah on käyttänyt mestarietsivää oman kirjansa päähenkilönä Christien perikunnan luvalla, kerrotaan Suuren Suomalaisen Kirjakerhon jäsenlehden uusimmassa numerossa (14/2016).

Perikunnilta toivoisi viisaampia päätöksiä. Kirjailija ja hänen luomansa henkilö muodostavat kokonaisuuden, kuten Christie ja hänen Poirot’nsa. Vaikea uskoa, että hän itse olisi suostunut luovuttamaan etsivänsä jonkun toisen tuotokseen.

Vaikka Margaret Mitchellin romaani Tuulen viemää päättyykin niin harmilliseen epätietoisuuteen Scarlett O’Haran ja Rhett Butlerin suhteen tulevaisuudesta, en koskaan ole lukenut enkä aio lukea niin kutsuttua jatko-osaa, jonka kirjoitti aivan toinen kirjailija. Samoin Stig Larssonin kirjoittaman Millenium-trilogian jatkoksi tehty neljäs osa saa jäädä lukematta.

Se ei kerta kaikkiaan vain käy.