Suomalaiseksi kasvanut

Jokin aika sitten Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja kirjoitti siitä, miten suomen kieli on hänen korvissaan muuttunut ärsyttäväksi kielimömmöksi (ei tosin näillä sanoilla), kun suomea ja englantia puhutaan sekaisin. Kanavanvaihdon välinen vilkaisu tosi-tv-ohjelmaan antoi aiheesta hyvän huonon esimerkin: kilpailijoiden puhumaa sekakieltä ei todellakaan jaksanut kuunnella, vaan oli pakko heti ottaa breikkii. Totta puhuen paluuta sen ohjelman pariin ei enää ollut.

Ehkä kaltaisiamme voisi kutsua elimäkeläisittäin nuikoksi (subst., adj.). Määritelmän mukaan sana kuvaa henkilöä, joka valittaa, että käytämme liikaa englantilaisia lainasanoja, ”vaikka kielessämme on niinkin rikkaita ilmaisuja kuin paukkumaissi ja kolopallo”. (Elimäen kootut tarkoitukset, 2002)

Jos suomalainen itse väsyisikin puolustamaan omaa kieltään ja pitäisi sen olemassaolon tarpeellisuutta toisarvoisena englannin kielen rinnalla, muualta tullut voisi yllättäen antaa väsähtäneelle uutta potkua. Amerikkalaisista vanhemmista syntynyt ja Yhdysvalloissa kasvanut Johannes Arnold sai niin suomenkielisen ja suomalaisen kasvatuksen, että tiesi jo lapsena muuttavansa joskus ”oikeaan” kotimaahansa (artikkeli Kodin Kuvalehdessä 16/2018).

Varsinaisen herätyksen sai Arnoldin äiti, joka oli Suomessa vaihto-oppilaana 1970-luvun puolessa välissä. Yhdestä sanasta (tennis) alkunsa saanut kokonaisvaltainen innostus kieleen ja maahan vei mukanaan myös tulevan puolison ja siirtyi myöhemmin edelleen lapsiin: kotona ja kotikoulussa puhuttiin vain suomea. Arnold sanoo puhuneensa äidilleen englantia vain muutaman kerran elämässään.

Jos viranomainen kysyy nuorenmiehen äidinkieltä, mikähän on vastaus?

”Äiti ei vain tuonut elämäämme asioita Suomesta vaan me kasvoimme kiinni Suomeen ja meistä kasvatettiin suomalaisia. Kun menimme mummilaan Oregoniin, sanoimme, että menemme nyt Amerikkaan.”

Arnold vietti vaihto-oppilasvuoden kutsuttuna samalla paikkakunnalla kuin äitinsä, Sastamalassa (entisessä Vammalassa) ja muutti sinne kaksi vuotta myöhemmin. Hänelle kokemus suomalaisuudesta on niin vahva, että muualla on aina tuntunut vieraalta. Ja vaikkei kotimaa ehkä olisikaan ”kivoin paikka”, se kuitenkin on ”oikea paikka”.

Suomalaiseksi ei siis vain synnytä, suomalaiseksi voi myös kasvaa.

Suomalaisuuden ja J. V. Snellmanin päivänä

Mitä näet kun katsot

Kattelus (elimäkel. subst.) Jokin pienen lapsen piirtämä tai rakentama, josta pitäisi tietää, mikä se on.

Toisinaan ristikoita ratkoessa minikokoisen ruudun kuvavihje ei millään avaudu, kunnes pitkän ajan kuluttua huomaa hahmottaneensa kuvan aivan väärin. Vaikea sanoa, onko kyseessä kuvan tekijän tahallinen hämäys vai oma tunnistushäiriö.

Ylen verkkoartikkelissa 14.5. Valamon luostari hääti asukkaita paikallinen opas ja matkailuyrittäjä Irina Smirnova esittelee kallioseinämän, jossa voi nähdä kahdet ihmiskasvot. Smirnova jopa tunnistaa siinä kaksi henkilöä kansalliseepos Kalevalasta: ”Katsokaa, kuin ilmetty Lemminkäinen ja hänen äitinsä.” Nimeäminen tekeekin kasvoista entistä todellisemmat.

Kallioon ”hakattu” Lemminkäinen äiteineen tuo mieleen aivan toisenlaisen kuvan. Kun valokuvaaja Stefan Bremer eräässä tilaisuudessa esitteli tuotantoaan, hän näytti myös otoksen vihreän rekan perästä. Aivan ensimmäinen reaktioni oli kummastus: kaikenlaista tämä taitava kuvaaja yleisölleen näyttääkin.

Seuraavassa hetkessä, ennen Bremerin omaa selitystä, tajusin, mitä hän oli nähnyt. Rekan vihreisiin takaoviin oli ilmeisesti teiden nostattamasta tummasta tomusta muodostunut niin ikään kuva kasvoista, helposti tunnistettavat sen perusteella, millaiseksi perinteinen taide on kautta aikojen Jeesuksen kuvannut.

Kaikki eivät välttämättä näe samoin kuin Smirnova tai Bremer. Visuaalinen hahmotuskyky on tärkein tapa havaita ja oivaltaa, mutta kaikilla se ei toimi yhtä vahvasti. Ainakaan näissä tapauksissa siitä tuskin kannattaa huolestua. Eivät kai ne erikoiset pilvimuodostelmatkaan kaikille salaisuuttaan paljasta.

Ihmisen havainnot ovat suuresti riippuvaisia aivojen toiminnasta eli siitä, miten aivot käsittelevät ja tulkitsevat aistihavaintoja. Aivojen toimintaan liittyviä häiriöitä tutki neurologi Oliver Sacks (1933–2015), jonka kirjan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi (1988) luin jokunen vuosi sitten. Kirjassa Sacks kertoo erilaisista hahmotushäiriöistä kärsivistä potilaistaan inhimillisesti ja lämpimästi. Jo teoksen nimestä voi päätellä, että siinä sukelletaan hämmentävän outoon maailmaan. 

Teoksessaan Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia (2011) Sacks joutui – surulista kyllä – seuraamaan myös omaa tapaustaan. Lisää tarinoita ihmismielen moninaisuudesta lupaa Antropologi Marsista (2006), joka aiheen innoittamana oli nyt lainattava. Tällaisia kirjoja luettuaan tekee mieli todeta kuten veljessarjan Lauri: ”Kiitä että on aivosi eheä.”

Joka kodin immonen ja muita elimäkeläisiä tarkoituksia

Keitä mahtavat olla Kokki-Henna, Kaapinjouni, Rääpäle-Sarrio ja Överjeppo? Nimet kuulostavat aivan jonkun vanhan ajan suomalaiskirjailijan romaanihenkilöiltä. Voivat olla niitäkin, mutta varmasti ne ovat suomalaisia paikannimiä. Entäs sitten Munnikurkkio, Pissiviia, Rontonhorha, Timpersuntti ja Vauhkopuhto? Niitä taas voisi luulla nykykieltä edustavan Jaana Kaparin kehittämiksi käännöksiksi J. K. Rawlingin Harry Potter -sarjan hahmoille. Vaan ei, nämäkin hulvattomat nimet löytyvät Suomen kartalta.

Vaikka luin kirjan Elimäen kootut tarkoitukset* (Loki-Kirjat 2002) jo sen ilmestymisvuonna, nyt tuntuu aivan kuin en olisi tällaisia paikannimiä koskaan kuullutkaan. Kirja on pieni aarreaitta jokaiselle, jonka kotimaan nimistöntuntemus rajoittuu jotakuinkin suurimpiin kaupunkeihin. Tekijöillä Silja Hiidenheimolla, Kirsti Määttäsellä, Tuomas Nevanlinnalla sekä Tarja Roinilalla on ollut esikuvanaan Douglas Adamsin ja John Lloydin alkuteos The Meaning of Liff ja jatkoteos The Deeper Meaning of Liff. Niiden idea on leikkimielisen luova: yhdistää ”tienviitoissa roikkuviin joutosanoihin” kokemus, tuntemus tai esine, jonka moni tunnistaa mutta jolle ei ole omaa sanaa. 

Muutama esimerkki valaiskoon asiaa. Kokki-Henna on paitsi kylä Orimattilassa myös "aine, jonka avulla mikä tahansa ruoka saadaan näyttämään hyvältä valokuvissa. Kokki-henna jätetään mainitsematta keittokirjojen resepteissä ja lisäämättä pikaruokaloiden tuotteisiin”. Lapissa rajavartioasemansa menettäneeseen Munnikurkkioon taas voi törmätä vaikka Linnan juhlissa: hän on se ärsyttävä ”henkilö, joka pälyilee olkasi yli nähdäkseen, onko jossain mielenkiintoisempaa juttuseuraa”. Ärsyttävyydessä hän jää kuitenkin toiseksi sille, joka vastaa joka ainoaan kännykänsoittoon ollessaan sovitussa tapaamisessa kanssasi.

Antaessaan paikannimille uuden merkityksen Elimäen tekijät ovat samalla luokitelleet ne uudelleen. Vaikka substantiivit vievätkin melkein koko potin, joukkoon mahtuu myös adjektiiveja (esimerkiksi heinu, rouvi, tapaton, tohmo, vekkeli), verbejä (halsua, jepua, luksua, nilsiä, siurua, suokkua, vinkiä) ja jopa partikkeleihin kuuluva interjektio (bodom).

Monet kirjassa mainitut paikannimet ovat tuttuja myös sukuniminä, esimerkiksi Hirvonen, Hyypiä, Immonen, Junno, Kajava, Köykkä, Prusti, Riekki, Ripatti, Sinervo, Takalo, Tastula, Tervo, Vilkuna, Väänänen. Suosikkini näistä on ytimekäs junno ”ihminen, joka ei kerta kaikkiaan lähde”. Viime viikkojen perussuomalainen puheenaihe immonen on monen tietämättä piiloutunut joka kodin siivouskomeroon: immosen avulla pölynimurin johto vetäytyy laitteen sisään.

Suomalaisten paikannimien uusiokäyttö ei, harmi kyllä, ole ottanut tulta. Ymmärrän, että pitkähköt merkityksenselitykset vaatisivat opettelua jopa taitavalta sanankäyttäjältä. Todella viitseliäät voisivat kehittää Elimäen pohjalta vaikkapa kokonaan oman koodikielen. Esimerkiksi näin: Junno alkoi vekkelisti vinkiä tarkoittaa elimäkeläisittäin, että Ihminen, joka ei kerta kaikkiaan lähde, alkoi jekku mielessään liikutella etusormiaan ja silmäkulmiaan siinä toivossa, että päättäväisen sokea tarjoilija huomaisi.

*Yhteislaitos sisältää teokset Elimäen tarkoitus ja Elimäen perimmäinen tarkoitus.