Keitä mahtavat olla Kokki-Henna, Kaapinjouni, Rääpäle-Sarrio
ja Överjeppo? Nimet kuulostavat aivan jonkun vanhan ajan suomalaiskirjailijan romaanihenkilöiltä. Voivat olla niitäkin, mutta varmasti ne ovat suomalaisia paikannimiä. Entäs
sitten Munnikurkkio, Pissiviia, Rontonhorha, Timpersuntti ja Vauhkopuhto? Niitä
taas voisi luulla nykykieltä edustavan Jaana Kaparin kehittämiksi käännöksiksi J.
K. Rawlingin Harry Potter
-sarjan hahmoille. Vaan ei, nämäkin hulvattomat nimet löytyvät Suomen kartalta.
Vaikka luin kirjan Elimäen
kootut tarkoitukset* (Loki-Kirjat 2002) jo sen ilmestymisvuonna, nyt tuntuu
aivan kuin en olisi tällaisia paikannimiä koskaan kuullutkaan. Kirja on pieni aarreaitta
jokaiselle, jonka kotimaan nimistöntuntemus rajoittuu jotakuinkin suurimpiin
kaupunkeihin. Tekijöillä Silja
Hiidenheimolla, Kirsti Määttäsellä,
Tuomas Nevanlinnalla sekä Tarja Roinilalla on ollut esikuvanaan Douglas Adamsin ja John Lloydin alkuteos The Meaning of Liff ja jatkoteos The Deeper Meaning
of Liff. Niiden idea on leikkimielisen luova: yhdistää ”tienviitoissa
roikkuviin joutosanoihin” kokemus, tuntemus tai esine, jonka moni tunnistaa
mutta jolle ei ole omaa sanaa.
Muutama esimerkki valaiskoon asiaa. Kokki-Henna on paitsi kylä
Orimattilassa myös "aine, jonka avulla mikä tahansa ruoka saadaan näyttämään
hyvältä valokuvissa. Kokki-henna jätetään mainitsematta keittokirjojen
resepteissä ja lisäämättä pikaruokaloiden tuotteisiin”. Lapissa rajavartioasemansa menettäneeseen Munnikurkkioon taas voi
törmätä vaikka Linnan juhlissa: hän on se ärsyttävä ”henkilö,
joka pälyilee olkasi yli nähdäkseen, onko jossain mielenkiintoisempaa
juttuseuraa”. Ärsyttävyydessä hän jää kuitenkin toiseksi sille, joka vastaa
joka ainoaan kännykänsoittoon ollessaan sovitussa tapaamisessa kanssasi.
Antaessaan paikannimille uuden merkityksen Elimäen tekijät ovat samalla luokitelleet
ne uudelleen. Vaikka substantiivit vievätkin melkein koko potin, joukkoon
mahtuu myös adjektiiveja (esimerkiksi heinu, rouvi, tapaton, tohmo, vekkeli),
verbejä (halsua, jepua, luksua, nilsiä, siurua, suokkua, vinkiä) ja jopa partikkeleihin
kuuluva interjektio (bodom).
Monet kirjassa mainitut paikannimet ovat tuttuja myös sukuniminä,
esimerkiksi Hirvonen, Hyypiä, Immonen, Junno, Kajava, Köykkä, Prusti, Riekki, Ripatti,
Sinervo, Takalo, Tastula, Tervo, Vilkuna, Väänänen. Suosikkini näistä on ytimekäs
junno ”ihminen, joka ei kerta kaikkiaan lähde”. Viime viikkojen perussuomalainen puheenaihe immonen on
monen tietämättä piiloutunut joka kodin siivouskomeroon: immosen avulla
pölynimurin johto vetäytyy laitteen sisään.
Suomalaisten paikannimien uusiokäyttö ei, harmi kyllä, ole ottanut
tulta. Ymmärrän, että pitkähköt merkityksenselitykset vaatisivat opettelua jopa taitavalta sanankäyttäjältä. Todella viitseliäät
voisivat kehittää Elimäen pohjalta vaikkapa
kokonaan oman koodikielen. Esimerkiksi näin: Junno alkoi vekkelisti vinkiä tarkoittaa elimäkeläisittäin, että Ihminen, joka ei kerta kaikkiaan lähde,
alkoi jekku mielessään liikutella etusormiaan ja silmäkulmiaan siinä
toivossa, että päättäväisen sokea tarjoilija huomaisi.
*Yhteislaitos sisältää teokset Elimäen tarkoitus ja Elimäen
perimmäinen tarkoitus.
