Äskettäin tavaratalon kassalla seistessäni jostain
takaoikealta kuului räsähdys. ”Voisko joku olla kulta ja nostaa sen?”, huudahti
toisella kassalla istuva tyttö ja kurkotteli kaulaansa äänen suuntaan.
Asiakkaiden ostoksia erottava kapula oli luistellut radallaan hieman liian liukkaasti
ja päätynyt lattialle. Kumpi mahtoi kiinnittää enemmän asiakkaiden huomiota,
kapulan kolahdus vai kassaneidin viehko pyyntö?
Aiemmin viime viikolla kävelin toisen tavaratalon
ruokaosastolla kohti juustotiskiä, jossa tapaan asioida. Näin jo kauempaa tutun
myyjän ja aivan vaistomaisesti heilautin kättäni, kun hänkin huomasi minut.
Olemme siis vain juustotiskituttuja, ja vuoropuhelumme sujuu jotakuinkin samoin
joka kerta. Hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ostan myös joka kerta samaa
ahvenanmaalaista edamjuustoa. Yleensä irtomyyntiä käyttävät asiakkaat haluavat
nimenomaan kokeilla tiskin monipuolista tarjontaa, joten varmaan siitä syystä
olen jäänyt mieleen.
Aina ystävällinen ja asiakkaaseen keskittyvä juustomyyjäni
tervehti erityisen ilahtuneesti, koska osuimme nyt pitkästä aikaa tiskille samaan
aikaan. Tauosta huolimatta hänen katseensa suuntautui heti tuttuun kohtaan
juustoaltaassa, mutta varmuuden vuoksi hän kysyi: ”Otetaanks me taas tätä
edamia?” Vuosia sitten kysymyksen muoto vielä ärsytti ja toi mieleen
sairaalasketsit (vai todellisuuden?), joissa lääkäri tai hoitaja kyselee
potilaalta ”meidän vointiamme”. Nyttemmin olen jo tottunut, ja otan sen pitkän
asiakassuhteen tuomana erityishuomiona.
Keväällä kolmannen tavaratalon ruokaosaston kassalla
pakkasin ostoksiani ja kuulin, kun seuraava asiakas harmitteli nuorelle
mieskassalle, että kanta-asiakaskorttia ei ollutkaan mukana. Hän oli tullut
hakemaan kolmen paketin kahvitarjousta, mutta nyt rahaa riittäisikin vain
kahteen. Omatoiminen kassanuorukainen kääntyi minun puoleeni ja kysyi,
voisinko vilauttaa omaa korttiani, että toinen asiakas saisi kahvinsa. Mikäs
siinä. Pienellä eleellä saatiin kaikille hyvä mieli. Seuraavalla kerralla
voisin jo tarjoutua itsekin.
