Valinnanvapaus on hieno mutta monimutkainen asia. Liian monesta
on vaikea valita, ja joskus jopa kaksi on liian monta. Ruokakaupassa sen huomaa
erityisesti. Toisille mahdollisimman laaja valikoima antaa mahdollisuuden
toteuttaa yhä erikoisempia ruokaohjeita, toisia taas − kuten minua − monet
hyllymetrit erilaisia jukurtteja tai maitoja tai leipiä melkeinpä ahdistavat.
Ei niinkään oman valinnanvaikeuden takia vaan ylettömästi erikoistuneen
tarjonnan vuoksi. Mikähän ryhmä seuraavaksi saa oman erikoismaitonsa…
Joskus oikeasti toivon, että joku muu päättäisi
puolestani. Sen sijaan usein käykin aivan päinvastoin: joudun kerta toisensa
jälkeen tilanteeseen, jossa minun pitäisi päättää vaikkapa ruokapaikka, johon
ystävän kanssa menemme. Hän arvelee, että koska olen niin sanotusti rajoittuneempi
makumieltymyksiltäni, on mentävä minun ehdoillani. Toisaalta esimerkiksi laktoosi-intoleranssi
ja keliakia kiusaavat monia tuttujani, eivät minua.
Ihmiselle, jolle valitseminen tuottaa enimmäkseen silkkaa
päänvaivaa, tällainen hyvää tarkoittava ele merkitseekin ihan muuta. Kuten Sylvi Kekkonen (1900−74) on sanonut: Valinnan vapauteen sisältyy valinnan pakko.
Vastuu valinnasta siirtyykin kokonaan minulle, jolloin vain minua voi syyttää,
jos päätös osoittautuu huonoksi.
Vai onko kyseessä vain hyvää tarkoittava ele? Niin varmaan väittää
se kaikki käy -tyyppi tai kaimansa eisevväliä-tyyppi, joka pallon minulle
heittää. Hän antaa ymmärtää, että hänen rajansa ovat yhtä kaukana kuin itä on
lännestä. Kuulostaako hän korvissani kenties hieman ylemmyydentuntoiselta? Tai
jospa hän haluaakin päästä valitsemasta, etten minä puolestani syyttäisi häntä
mahdollisesta pettymyksestä. Niin tai näin, hän jää omia toiveitaan kertomatta odottamaan,
että teen päätöksen. Vasta sitten nähdään, käykö kaikki.
Ruokakaupassa pääsen sittenkin helpommalla. Ei tarvitse
miettiä kenenkään muun mieltymyksiä kuin omiani. Helpommaksi käy, kun valitsen
useimmiten samoja, hyvinä pitämiäni tuotteita. Kokeilut kun voivat käydä turhan
kalliiksi.
