Aivan kuten tilannekomiikka huvittaa minua enemmän kuin
tekemällä tehdyt vitsit, myös tahattomat sanamuunnokset tuntuvat
kiinnostavammilta kuin keksimällä keksityt, yleensä enemmän tai vähemmän
härskit sanojen vääntelyt. Joskus ihminen yllättäen päästää suustaan jotain, joka
ei kuulosta ollenkaan (tässä tapauksessa) suomen kieleltä. Kaikesta kuitenkin kuulee,
että hän puhuu aivan vakavissaan. Aina itse ei edes huomaa sanoneensa mitään
hassua. Tällöin kyseessä on jonkinlainen neurologinen häiriö, jonka vuoksi
sanojen ensimmäiset tavut tahattomasti vaihtavat paikkaa.
Tämäntyyppisiä sanamuunnoksia kuulee melko harvoin. Omasta
suustanikin sellainen on päässyt livahtamaan. Jäin hämmentyneenä miettimään,
mitä tulikaan sanotuksi ja reagoiko kuulija. Valitettavasti en muista itse
ilmaisua. Viime perjantaina radioon soittanut naishenkilö taas huomasi jo aloittaessaan, että metsään menee ja keskeytti ensimmäisen sanan jälkeen. Hän oli
kertomassa pojastaan, joka oli lähtenyt ”harmeijan armaisiin”, siis armeijan
harmaisiin.
Kaksi muutakin esimerkkiäni ovat peräisin radiosta. Erään kerran Pyöreän pöydän keskustelussa muuan osanottaja (olisiko ollut kirjailija Juha Itkonen) heitti ilmoille sanan ”hyvinvaintivoltio”.
Kiintoisa siksikin, että tavut vaihtuivat vasta jäljempänä yhdyssanaa; toisaalta
ymmärrettävää, että sekaisin menivät samantyyppiset tavut vo- ja va-. Ehdoton
suosikkini monen vuoden takaa on ”piippakunnan hiispa”. Puhuja lienee
ollut kirkon työntekijä, eikä hän huomannut tekemäänsä kömmähdystä. Ainakaan
hän ei korjannut sitä. Kun tällaista kuulee kesken asiallisen keskustelun, en
mitenkään pysty hillitsemään itseäni. Jos olisin ollut haastateltavan paikalla
ja tajunnut puhuneeni potaskaa, tilanne olisi mitä todennäköisimmin
riistäytynyt käsistä.
