Sanoinkin syntyy siltoja

Sanoilla voi rakentaa siltoja ihmisten välille. Tuntemattomien kesken syntynyt yhteys voi jäädä pariin lauseeseen tai siitä sukeutuukin pitkä keskustelu. Niin myös sillat voivat olla pienen lammen ylittäviä puisia kaarisiltoja tai jopa kilometreissä mitattavia teräsrakennelmia isojen vesien ylitse.

Sillan rakennusaineeksi tarvitaan sanojen ohella myönteistä asennetta. Jos lähestymistapa on kielteinen tai saa toisen tuntemaan tarvetta ”puolustaa linnaketta”, eteneminen sen pidemmälle estyy nostosillan avulla.

Nostosilta sopii vertaukseksi esimerkiksi tilanteisiin, joissa nuoret, aggressiivisesti tuotettaan kauppaavat (yleensä) miespuoliset puhelinmyyjät eivät ymmärrä sanaa ei. Mitä ikinä heille opetetaankaan asiakkaan kohtaamisesta, kuuntelutaito ja kuullun ymmärtäminen eivät ilmeisesti kuulu oppeihin. Päällekäyvällä asenteella saadaan myynnin kohteeksi joutunut enimmäkseen vain ärsyyntymään ja epäkohteliaasti katkaisemaan puhelu. Mutta minkäs teet, jos kolmestikaan sanottu, kerta kerralta painavampi EI ei mene jakeluun.

Kuuntelutaidon puute voi saada aikaan hyvinkin ikäviä tilanteita. Syytä olisi ollut tarkemmin kuunnella senkin yrityksen asiakaspalvelijan (nuori mies hänkin), joka erään kerran vastasi yli 70-vuotiaan naisen puheluun. Nainen oli kertonut haluavansa irtisanoa palvelusopimuksen, jonka hänen miehensä oli omissa nimissään aikoinaan yrityksen kanssa tehnyt. Aviomies oli vastikään kuollut, joten sopimuksen toista osapuolta ei enää ollut. Ilmeisesti asiakaspalvelijan mielestä irtisanomista ei voinut joku muu noin vain tehdä. Ettei vain olisi kiusanteosta kyse, hän saattoi mielessään ajatella kysyessään: ”Eikö teidän miehenne voisi…?” No ei voinut, kun makasi jo haudassa.

Toisenlaiset sillat rakentuvat, kun ihmiset ovat läsnä samassa tilassa. Voi toki istua liki kylki kyljessä vieraan ihmisen kanssa, vaikkapa pöytiä täyteen ahdetussa kahvilassa, ja olla puhumatta mitään. Kahvin juotuaan sitten vain lähtee pois. 

Tilanne muuttuu heti, jos tuntemattoman kanssa vaihtaa muutamankin sanan mistä tahansa. Ääneen lausutut sanat luovat välittömästi yhteyden, josta ei niin vain luikahdetakaan pois. Sen sijaan ne ikään kuin pakottavat ensin poistuvan sanomaan jotain vielä lähtiäisiksikin.

Lounaspaikassa viereiseen pöytään (välissä olleen kaiteen toiselle puolelle) istuivat noin 5-vuotias poika ja hänen isänsä. Mustaan huppariin pukeutunut poika oli saanut lautaselleen annoksen mustaamakkaraa. Hän käyttäytyi hyvin levollisesti, ei liikehtinyt tuolillaan ympärilleen vilkuillen vaan näytti keskittyvän sekä syömiseen että isänsä seuraan. He keskustelivat englanniksi.

Isä poistui hetkeksi hakemaan lasin vettä, jolloin poika saman tien kääntyi puoleeni ja muitta mutkitta ilmoitti, suomeksi: ”Mää synnyin Helsingissä.” Vai että oikein Helsingissä. Ei kuulemma kuitenkaan asunut siellä enää. Pojan isän palatessa lyhyeksi jäänyt juttelumme tyrehtyi, ja he jatkoivat omaansa.  

Koska poika vaikutti kiinnittävän kaiken huomionsa taas heihin kahteen, tuntui siinä tilanteessa vaikealta mennä väliin häiritsemään, kun oli aika poistua paikalta. Toisaalta tuntui yhtä vaikealta lähteä mitään sanomatta. Muutaman metrin päässä naapuripöydästä poispäin pakko oli vielä vilkaista. Poika oli pyörähtänyt tuolillaan ja katsoi suoraan silmiin odottavan näköisenä, kuin kysyen, unohtuiko jotain. Vakavan oloinen lapsi ei nytkään vastannut hymyyn vaan kädenheilautuksin ja sanan voimin rakennettiin yksi pieni kaarisilta valmiiksi: Heippa!

Vaikka kohtaamisessa ei lausuttu mitään erityistä tai ihmeellistä, se kaikessa vaatimattomuudessaankin tuntui silti merkitykselliseltä. Kohtaamisesta syntynyt hyvä mieli on kulkenut matkassa.  

Savua korvista

Eläinten jälkeläisille on lukuisia nimityksiä, kuten pentu, poikanen, vasa, kili ja kuutti. Miksi ihmeessä viestimisissä kuitenkin näkee jatkuvasti otsikoita milloin minkäkin lajin ”eläinvauvasta”? Jänisvauva? Onko jäniksenpoika(nen)kin jo joutunut pannaan liian urospainotteisena sanana?

Kai vielä joskus ollaan tilanteessa, jossa eläin pitää keksiä uudelleen. Nythän eläimiä yritetään kaiken aikaa inhimillistää eri tavoin – niistä puhuminen ”hänenä” sen sijaan on niin ikään kielenkäyttöön liittyvä esimerkki. Jokin aika sitten televisiossa esitetyssä dokumentissa gorillaa opetettiin käyttämään viittomakieltä.

Toivottavasti sentään lastenkirjailijat tuntevat vastuunsa siitä, millaista kieltä nuorille lukijoilleen tarjoavat. Heillä on loistava mahdollisuus edesauttaa kielen ja sanaston säilymistä värikkäänä ja monipuolisena. Ettei lapsesta kasva tulevaa toimittajaa, joka kirjoittaa ”eläinvauvoista” aikuisten luettavaksi.

Yhtä ärsyttävään sanankäyttöön törmää nykyään esimerkiksi vaate- ja kenkäkaupoissa sekä apteekissa. Voinko autella jotenkin, kysyy sinänsä ystävällinen myyjä. Leppoisaksi tarkoitettu repliikki toimii aivan päinvastoin: verbin ”autella” kuullessani melkein savu nousee korvista.

Kun jo kolmas myyjä lähestyy viiden minuutin sisällä, tekee mieli suunnata ovelle. Kokemukseni mukaan en ole ainoa, joka haluaa rauhassa katsella valikoimia. Jos tarvitsee kysyä jotain, kysyn.

Leppoisuutta tavoitteli kaiketi myös se radiotoimittaja, joka erään kerran tahditti juontoaan sanoin Vietellään tätä päivää. Lause jatkui kenties aurinkoisissa merkeissä.

Yritä kestellä hellettä, kirjoitti puolestaan muuan tuttuni viime lauteilla.

Siinä onkin todella kestämistä, varsinkin kun kuumasti paahtavasta säästä kertoessaan viestimet ovat selvästi valinneet puolensa: verbit nauttia ja helliä kuvaavat niiden tarjoamaa ainoaa mahdollista totuutta. Entä voiko joku päättää, että niin sanottu tylsä työ on kaikkien mielestä tylsää? Tekoälyhän kuulemma vie vain ne tylsät työt.

Mitä, tuntuuko nyt jossain savunhajua?

Juuri ennen kesälomaa

Toisia innostavat meneillään olevat PyeongChangin talviolympialaiset, toiset taas elävät nykyhetkeä mieluummin tulevan odotuksessa. Kyse on tietenkin kesälomasta. Ajatus lomasta tuntuu joillekin toimivan ainoana pontimena jaksaa työssä.

Jokaiselle suotakoon se onnen hetki, kun pääsee rientämään kesälaitumille. Pitkä odotus ja kärsimättömyys saattavat kuitenkin viime metreillä saada tarkkaavaisuuden työpaikalla herpaantumaan niin, että siitä aiheutuu harmia jollekin toiselle.

Jokunen vuosi sitten kävin kesällä silmälääkärissä. Kerrottiin, että hän olisi juuri jäämässä lomalle, mutta aika järjestyi vielä ennen sitä. Kun sitten aloin hankkia uusia silmälaseja, silmälasiliikkeessä huomattiin, että reseptistä puuttui jokin oleellinen merkintä. Jouduin odottelemaan silmälääkärin lomaltapaluuta. Alekauden mallisto ehti sopivasti vaihtua syysuutuuksiin.

Oleellinen puuttuva merkintä osoittautui lopulta numeroksi nolla.

Toisella kertaa jouduin kalliiseen hammasoperaatioon yksityiselle hammaslääkärille. Hän suostui hieman nyreästi ehdottamiini osamaksujärjestelyihin. Kenties hänen muille asiakkailleen ei tuottanut vaikeuksia maksaa kerralla reilusti yli 3 000 euron laskuja.

Operaatio vei kaikkine tutkimuksineen, viivästyksineen ja viimeistelyineen maaliskuusta kesäkuuhun. Kahdesti varsinaisen operaation jo sovittu aika peruttiin, niin että jännitykseni alkoi ja nousi ylimmilleen joka kerta uudelleen.

Viimeinen käynti oli juuri ennen juhannusta. Hammaslääkärillä näytti selvästi jo olevan hoppu hypätä autoonsa ja ajaa kohti yötöntä yötä.

Kun lähdettyäni kävelin kotiin, joka toisella askeleella uusi hammas kolahti vastinpariinsa. Soitto vastaanotolle varmisti asian: hammaslääkärin kesäloma oli alkanut. Jätin viestin.

Loma loppui aikanaan, ja minulle ilmoitettiin uusi aika. Kolahtelun korjaamiseksi riitti hionta, mutta se ei suinkaan ilahduttanut hammaslääkäriä. Hän haukkui assistenttinsa syystä, että tämä oli varannut moiseen niin paljon hänen kallista aikaansa. Kun olin lähdössä, sain kuulla sanat: Älä soita enää. 

Jos mistä, niin siitä kyseinen hammaslääkäri voi olla varma.