Kielikuvasalaattia

Sanotaan, että kun kuulo alkaa heikentyä, ei enää kuule korkeita ääniä, ei heinäsirkkojen siritystä. Eipä taida siritystä kuulla muutenkaan, sillä näinä ja tulevina aikoina moni sirkka soittaa viimeisen valssinsa päätyäkseen ravinnoksi ihmisen lautaselle.

Kun jostain ilmiöstä tiedetään vain todennetut tapaukset eikä koko todellisuutta, tilastoiduista tapauksista puhutaan usein jäävuoren huippuna. ”Näissä luvuissa (influenssapotilaiden määrä) on kyse jäävuoren huipusta, Ikonen toteaa” (Helsingin Sanomat 15.2.2018).

Satunnaisista pakkasista huolimatta jäävuoret sulavat täyttä päätä ja huiput alenevat alenemistaan. Kun jäävuoria ei enää ole, uusi kielikuva saa paikan.

Samaan tapaan kuin heinäsirkan siritys ja kuulokyky myös pakkanen ja näkökyky liittyvät yhteen, ainakin silmälasien käyttäjällä. Ulkoillessa hengitys jossain vaiheessa vääjäämättä huurustaa linssit. Sumein linssein voi saada hetkellisen käsityksen siitä, miten pelottavalta selvästi heikentynyt näkökyky tuntuu erityisesti liikenteessä.

• • •

Suomen kielessä on tunnetusti lukuisia kelpo sanoja, jotka syystä tai toisesta kuitenkin halutaan korvata muka paremmalla, liian usein englannin kielestä käännetyllä ilmauksella. Ei kelpaa poliitikoille eikä monelle muullekaan kielenkäyttäjälle kokonaiskuva, pitää piirrellä isoa kuvaa. Ilmaan jää kysymys, kuinka iso kuvan pitää olla, että puheena oleva asia siitä selviää.

• • •

Jos on matti kukkarossa ja kukkaro taskussa, saadaan taskumatti.

Pari poimintoa elämän kirjosta

”Jos voisin napsauttaa sormiani ja muuttua ei-autistiseksi, en tekisi niin – koska silloin en enää olisi minä. Autismi on osa olemassaoloani”, on sanonut nyt 70-vuotias etologi ja autismikonsultti Temple Grandin. Juuri hänen tapauksensa antoi nimen Oliver Sacksin kirjalle Antropologi Marsista (alkuteos 1995, suom. 2006).

Grandinin varhaislapsuus oli pelkkää kaaosta ja itsetuhoista käytöstä, eikä hän puhunut lainkaan ennen kolmatta ikävuottaan. Sen sijaan monien autistien tapaan hänen keskittymiskykynsä kehittyi erinomaiseksi. Lääkärit ennustivat hänen tarvitsevan elinikäistä laitoshoitoa.

Myöhemmin Grandin sai opettajan, jonka avulla hän löysi oman paikkansa. Siinä, missä sosiaalinen kieli monimutkaisine vihjauksineen, olettamuksineen, kielikuvineen ja vitseineen ei yleensä auennut, tekniikan kieli olikin helppoa ja johdatti hänet tieteen maailmaan.

Kansainvälistä kuuluisuutta Grandin sai karjan hyvinvointia parantavilla uusilla menetelmillään, jotka muun muassa vähentävät eläinten stressiä ennen teurastusta. Wikipedian mukaan yli puolet pohjoisamerikkalaisista teurastamoista käyttää nykyisin Grandinin mallin mukaisia karjankäsittelytiloja.

Vaikka Grandinin on ollut vaikea ystävystyä, ilmaista tunteitaan ja ymmärtää ihmisten pelaamia pelejä, hänen elämäntyökseen tuli lopulta esiintyä puhujalavoilla eri puolilla maailmaa. Enimmäkseen hän luennoi autismista ja eläinten käyttäytymisestä. Sacksin tekemien havaintojen mukaan Grandinin luennointityyli on ajan mittaan sujuvoitunut, ja hän saattaa jopa improvisoida ja tehdä humoristisia sivuhuomautuksia.

Televisiossakin esitetyn elokuvan Temple Grandin (2010) pääosassa on monipuolisia rooleja tehnyt Claire Danes.

• • •

Sacks kertoo kirjassaan myös taiteilija Jonathan I:n tapauksesta. Jonathan oli yli 60-vuotias, kun hänen autoonsa törmättiin. Onnettomuus ei vaikuttanut pahalta, eikä hän tuntenut tarvetta hakeutua hoitoon. Vaimon mielestä jotain oli pielessä, ja hän pakotti miehensä tutkimuksiin seuraavana päivänä.

Vaarattomalta tuntunut kolaus kuitenkin mullisti Jonathanin elämän. Värikylläisistä maalauksistaan tunnettu kuvataiteilija menetti kokonaan värinäkönsä. Ei vain punaista ja vihreää vaan kaikki värit. Maailma näyttäytyi pelkissä harmaan sävyissä, myös unissa. Syömäänsä ruokaakaan hän ei pystynyt tunnistamaan värin perusteella.

Jos ei pidä mustavalkoisesta tyylistä eikä ajattelutavasta, värien menetys on käsittämätön sokki. Jonathanin piti paitsi sopeutua mahdottomaan myös opetella toimimaan uusin tavoin jokapäiväisessä elämässään. Ensin tämä Pantone-värikartat hallinnut taiteilija luuli osaavansa maalata muistin varaisesti värejä käyttäen, mutta muiden mielestä hänen uudet maalauksensa eivät enää miellyttäneet silmää. Lopulta hän siirtyi täysin mustavalkoisen taiteen tekemiseen.

Värinäön menetystä korvasi jonkin verran hämäränäön paraneminen. Kukapa silti vaihtaisi värit kykyyn lukea auton rekisterinumero yöllä neljän korttelin päästä, kuten Jonathanille kävi. Tosin eihän hän saanut valita.

Paitsi että kolmen vuoden kuluttua onnettomuudesta taiteilijalle annettiin mahdollisuus kokeilla uutta menetelmää, jonka avulla värinäköä olisi ainakin yritetty palauttaa.  Jonathanin läpikäymä sopeutumisaika oli kuitenkin ollut niin vaikea, ettei hän halunnut kokea samaa enää uudelleen. Ehdotus tuli liian myöhään; nyt se tuntui hänestä enää käsittämättömältä ja vastenmieliseltä.

Vaikka siis Temple Grandiniin verrattuna Jonathan I:lle tarjoutui todellinen mahdollisuus ”napsauttaa sormiaan” ja muuttua, hänkään ei halunnut tehdä niin. Molemmat tuntuvat ymmärtäneen elämästä jotain hyvin olennaista.

Entä kumpi lienee ihmiselle nykymaailmassa vaikeampaa, hyväksyä itsensä vai toinen sellaisena kuin on?

Jos ei näkisi, jos ei kuulisi

Kaikki aistit tallellakin voi olla arka kuin jänis matkustamaan maailmalle. Suorastaan pelottavalta tuntuu ajatus astua edes kotinsa ovesta, jos ei näkisi. Kun valot yhtäkkiä sammuvat kellarikäytävässä, epävarmuus jähmettää heti niille sijoille. Rohkeita ovatkin ne ”silmättömät”, jotka lähtevät vaikkapa kaupunkien katuvilinään.

Viime kevätkesällä televisiossa esitettiin viisiosainen sarja Jarkko ja kuuro Amerikka, jonka päähenkilöllä, kuurolla Jarkko Keräsellä, ei vaikuttanut olevan mitään omia rajoitteita matkanteossa. Päinvastoin, hän nimenomaan halusi näyttää katsojille, että myös ilman kuuloaistia voi elää tavallista elämää ja tavoitella esimerkiksi unelma-ammattiaan. Hän tapasi matkallaan muun muassa kuuron lääkärin, lentäjän, kampuspoliisin ja rekkakuskin.

Kuten tiedetään, vapaassa yhteiskunnassakaan kaikki oikeudet eivät kuulu itsestään selvästi kaikille, vaan haluamansa puolesta pitää taistella. Kyseinen rekkakuski oli taistellut kuuroille oikeuden ajaa ammatikseen. Erään toisen kuuron tavoitteena on mahdollistaa kaltaisilleen pääsy armeijaan.

(Sivuseikkoihin tarttuvaa hämmästytti viittomakieltä käyttävien nopeus ja viittomien sisältämät merkitykset: Miten kaiken sen sanottavan saa mahtumaan niin vähiin eleisiin? Miten ne ehtii lukemaan?)

○ ○ ○

Oikeuksista huolimatta tuntuu kuitenkin mahdottomalta, että mainituissa ammateissa voisi toimia ilman näköaistia. Äskettäin kirjastosta tarttui mukaan amerikkalaisen Stephen Kuusiston (1955−) kirjoittama kirja Kuulokuvia: Muistoja sokeudesta ja kuuntelemisesta (Arkki 2007). Hän on sokea, mutta sanoo kuitenkin näkevänsä valoja ja varjoja, myös värejä.

Sokeus ei ole estänyt myöskään Kuusistoa matkustelemasta. Häneltä tivattiin eräässä tilaisuudessa, mitä järkeä siinä on, kun ei näe. Kirjassa hän kertoo ylittäneensä yhden kynnyksen viisivuotiaana, kun oli lähtenyt yksin metsään kävelemään ja eksynyt hevostallille. Hän oli kuunnellut tarkkaan hevosen ääniä ja lopulta ”kävellyt tuntemattomaan tilaan” koskettamaan vierasta eläintä.

Jos yksi aisti ei toimi, se yleensä pyritään korvaamaan toisella. Yksinäinen lapsuus sai Kuusiston keskittymään ympäristön äänien kuuntelemiseen. Päälle kymmenvuotiaana hänet olisi hyväksytty oikeuteen todistajaksi, sillä poikaa haastatelleen asianajajan mielestä hän oli paras kuuntelija, jonka oli koskaan tavannut.

Uhkaavat tilanteet ovat tuttuja myös Kuusistolle: hän kertoo kahdesti välttäneensä liikenneonnettomuuden opaskoiransa avulla. Ensimmäiselle kerralla auto ajoi päin punaisia, toisella kerralla kova tuuli peitti alleen liikenteen äänet. Eksyttyään lentokentällä hän joutui luottamaan tarjottuun apuun, joka osoittautui kyseenalaiseksi.

Kirjailija muistaa myös tilanteen toisella lentokentällä, kun kuuli ensimmäisen kerran jonkun puhuvan matkapuhelimeen: nainen selvitteli kiihtyneenä avioeronsa mutkia ilmeisesti lakimiehensä kanssa. Se sai sokean miehen huomaamaan, miten julkisten ja yksityisten keskustelujen raja-aita oli romahtanut.

Musiikki lienee tärkeää useimmille näkövammaisille, niin Kuusistollekin. Seitsenvuotiaan sytyttivät ensin isoäidin gramofonilla soitetut italialaisen oopperalaulaja Enrico Caruson levyt, kevyempi musiikki tuli vasta sen jälkeen. Aikuisena hän sai Brooklynissa sijaitsevassa Caruso-museossa kokea, miltä tuntui pitää laulajan valkoista nahkakenkää korvalla ”kuin kotilon kuorta”.

Juuri musiikki on se, joka saa Kuusiston matkustamaan. Kirjassa hän lapsuusmuistojen ohella kirjoittaa kuulokuvallisia postikortteja matkoiltaan niin Yhdysvalloista kuin Euroopasta. Kohokohtiin kuului kuubalaisen Buena Vista Social Clubin konsertti ja sen yleisö Islannissa.

Nykyään puhutaan äänimaisemista ja niiden säilyttämisestä. Tänä vuonna on myös vietetty kuudennen kerran kansainvälistä Maailman kuuntelupäivää (World Listening Day). Yritetäänkö päivän vietolla kenties vastata äänten varassa elävän Stephen Kuusiston huoleen aistimaailman kapenemisesta: ”Popkulttuuri ja tekniikka sanelevat ihmisten tavan kuulla tai pikemminkin olla kuulematta. Kuulemalla aistittu ympäristö näivettyy.”