Kaikki aistit tallellakin voi olla arka kuin jänis matkustamaan
maailmalle. Suorastaan pelottavalta tuntuu ajatus astua edes kotinsa ovesta, jos ei
näkisi. Kun valot yhtäkkiä sammuvat kellarikäytävässä, epävarmuus jähmettää
heti niille sijoille. Rohkeita ovatkin ne ”silmättömät”, jotka lähtevät
vaikkapa kaupunkien katuvilinään.
Viime kevätkesällä televisiossa esitettiin viisiosainen
sarja Jarkko ja kuuro Amerikka, jonka
päähenkilöllä, kuurolla Jarkko Keräsellä,
ei vaikuttanut olevan mitään omia rajoitteita matkanteossa. Päinvastoin, hän
nimenomaan halusi näyttää katsojille, että myös ilman kuuloaistia voi elää
tavallista elämää ja tavoitella esimerkiksi unelma-ammattiaan. Hän tapasi matkallaan
muun muassa kuuron lääkärin, lentäjän, kampuspoliisin ja rekkakuskin.
Kuten tiedetään, vapaassa yhteiskunnassakaan kaikki oikeudet
eivät kuulu itsestään selvästi kaikille, vaan haluamansa puolesta pitää taistella.
Kyseinen rekkakuski oli taistellut kuuroille oikeuden ajaa ammatikseen. Erään toisen
kuuron tavoitteena on mahdollistaa kaltaisilleen pääsy armeijaan.
(Sivuseikkoihin tarttuvaa hämmästytti viittomakieltä
käyttävien nopeus ja viittomien sisältämät merkitykset: Miten kaiken sen sanottavan
saa mahtumaan niin vähiin eleisiin? Miten ne ehtii lukemaan?)
○ ○ ○
Oikeuksista huolimatta tuntuu kuitenkin mahdottomalta, että mainituissa
ammateissa voisi toimia ilman näköaistia. Äskettäin kirjastosta tarttui mukaan
amerikkalaisen Stephen Kuusiston (1955−) kirjoittama
kirja Kuulokuvia: Muistoja sokeudesta ja kuuntelemisesta
(Arkki 2007). Hän on sokea, mutta sanoo kuitenkin näkevänsä valoja ja varjoja,
myös värejä.
Sokeus ei ole estänyt myöskään Kuusistoa matkustelemasta. Häneltä tivattiin eräässä tilaisuudessa, mitä järkeä siinä on, kun ei näe.
Kirjassa hän kertoo ylittäneensä yhden kynnyksen viisivuotiaana, kun oli lähtenyt
yksin metsään kävelemään ja eksynyt hevostallille. Hän oli kuunnellut tarkkaan
hevosen ääniä ja lopulta ”kävellyt tuntemattomaan tilaan” koskettamaan vierasta
eläintä.
Jos yksi aisti ei toimi, se yleensä pyritään korvaamaan
toisella. Yksinäinen lapsuus sai Kuusiston keskittymään ympäristön äänien
kuuntelemiseen. Päälle kymmenvuotiaana hänet olisi hyväksytty oikeuteen
todistajaksi, sillä poikaa haastatelleen asianajajan mielestä hän oli paras
kuuntelija, jonka oli koskaan tavannut.
Uhkaavat tilanteet ovat tuttuja myös Kuusistolle: hän kertoo
kahdesti välttäneensä liikenneonnettomuuden opaskoiransa avulla. Ensimmäiselle
kerralla auto ajoi päin punaisia, toisella kerralla kova tuuli peitti alleen
liikenteen äänet. Eksyttyään lentokentällä hän joutui luottamaan tarjottuun
apuun, joka osoittautui kyseenalaiseksi.
Kirjailija muistaa myös tilanteen toisella lentokentällä,
kun kuuli ensimmäisen kerran jonkun puhuvan matkapuhelimeen: nainen selvitteli
kiihtyneenä avioeronsa mutkia ilmeisesti lakimiehensä kanssa. Se sai sokean miehen
huomaamaan, miten julkisten ja yksityisten keskustelujen raja-aita oli
romahtanut.
Musiikki lienee tärkeää useimmille näkövammaisille, niin
Kuusistollekin. Seitsenvuotiaan sytyttivät ensin isoäidin gramofonilla
soitetut italialaisen oopperalaulaja Enrico Caruson levyt, kevyempi musiikki tuli vasta sen jälkeen. Aikuisena hän sai Brooklynissa
sijaitsevassa Caruso-museossa kokea, miltä tuntui pitää laulajan valkoista
nahkakenkää korvalla ”kuin kotilon kuorta”.
Juuri musiikki on se, joka saa Kuusiston matkustamaan. Kirjassa
hän lapsuusmuistojen ohella kirjoittaa kuulokuvallisia postikortteja
matkoiltaan niin Yhdysvalloista kuin Euroopasta. Kohokohtiin kuului kuubalaisen
Buena Vista Social Clubin konsertti
ja sen yleisö Islannissa.
