Ahtaalle ajettu paperi

Digitalisaation myötä ikivanhasta keksinnöstä, paperista, on nykyään tullut jo melkein kirosana. Kuvaannollisessa käytössä siihen on aiemminkin liitetty kielteinen sävy, kuten näkyy ilmaisuista paperinmakuinen, paperitiikeri ja pelkkää paperia.

Toimistoissa jäljellä olevista papereista halutaan eroon vauhdilla ja kaikki toiminnot siirtää sähköisiksi. Arkistoon paperi vielä kelpaa säilytettäväksi. Jos paperiin kiintynyt työntekijä kaipaa lappusta vaikkapa muistiinmerkintöjä varten, hänen varmaankin pitää viedä omat lehtiöt työpaikalleen.

Hävitysvimman keskellä tekikin hyvää nähdä dokumentti Britannian Birminghamissa sijaitsevasta valtavasta arkistorakennuksesta, jossa säilytetään (ilmeisesti) pelkästään testamentteja. Arkiston tuhansiin laatikoihin on talletettu brittien jokainen vuoden 1858 jälkeen vahvistettu viimeinen tahto. Tietäneekö kukaan testamenttien tarkkaa lukumäärää.

Ohjelman juontajana toimivan historiantutkija David Olusogan mukaan arkiston ensimmäisen testamentin laatija oli nykyaikaisen sairaanhoidon esikuva Florence Nightingale (1820–1910). Olusoga löytää tutkimistaan, kauniisti käsinkirjoitetuista testamenteista tietoja, joiden taakse kätkeytyy monenlaisia salaisuuksia edesmenneen elämästä. Hän myös jäljittää testamentinlaatijoiden elossa olevia sukulaisia saadakseen kuulla lisätietoa.

• • •

Ikävimpiä paperista luopumisen ilmentymiä ovat monien julkisten wc-tilojen käsienpesupaikat. Niistä paperipyyhkeet ovat hävinneet, ja tilalle ovat tulleet korvia pahoinpitelevät puhalluslaitteet. Mikä mahtaa olla hirvittävän melun desibelilukema? 

• • •

Onko tarkoitus tehdä meistä kaikista tulevaisuuden paperittomia?

Pieni vaan ei vähäpätöinen

Kun ennen kävi esimerkiksi museoissa, sai käynnistään muistoksi mitä erilaisimpia pääsylippuja. Ne olivat usein hyvin suunniteltuja ja toteutettuja kauniita kartonkikortteja, pienimuotoisia taideteoksia jo ennen varsinaisen näyttelyn suomaa tarjontaa. Niitä saattoi keräillä kuin postimerkkejä.

Nyt melkein mistä tahansa kulttuurilaitoksesta – jopa isoista, tärkeinä pidetyistä museoista – saa käteensä pelkän tulostetun kassakuitin. Se jättää ikävän tunteen, että tervetulleen kävijän, kokijan sijaan olenkin vain maksava asiakas. Asiakas-sanaa tunnutaan sovitettavan milloin minkäkin sanan tilalle sitä mukaa, mitä enemmän raha saa valtaa: potilaista puhutaan nykyään asiakkaina, ja luinpa tässä kerran, että erään ison valtion presidentti olisi halunnut jopa maansa kansalaisia kutsuttavan asiakkaiksi.

Kuittimaisuus saa kaikki pääsyliput näyttämään toistensa kopioilta. Eipä olisi kovin kiinnostava keräilykirja koottavaksi tai selattavaksi. Jos niiden tekstit vielä hiipuvat yhtä nopeasti kuin ostoskuiteista, kokoelmasta olisi pian jäljellä vain tyhjiä paperinpalasia. Pitäisikö kokoelma rakentaakin kopiokoneella?

Monen vuosisatojakin vanhan, käsinkosketeltavan esineen, kuten maalausten, postimerkkien ja rahojen, arvo vain nousee vanhetessaan. Mitä arvokasta jää jäljelle nykyajasta, jolloin kaikki halutaan säilöä bitteinä puhelimeen? Ne kalleimmatkin ”säilytyspaikat” vaihtuvat toisiin vain vuodessa, parissa. Edes niillä ei ole kestävää arvoa.

Mitä jos kaikki olisi pelkkää sumutusta

Jos joku vielä kuvittelee, että ylenpalttisesti hehkutettu digitalisaatio tuo pelkkää onnea ja helppoutta elämään, hän voi joutua katkerasti pettymään kuvitelmiinsa. Kääntöpuoli on jo näyttänyt kasvonsa eri tavoin: Jonkun yksityisyys on mennyttä, kun henkilöys (ja vaikkapa rahat) on varastettu. Valeprofiileja ja -uutisia on levitetty, ja näin on tuhottu tai yritetty tuhota jonkun toisen elämä. Monenlaisia yksittäisiä tapauksia, jotka tapahtuvat jollekin toiselle.

Verkossa voi tapahtua mitä tahansa. Siellä luikertelee jopa matoja. Ylessä esitettiin jokin aika sitten aiheesta dokumentti Sota tietoverkossa. Siinä kerrottiin Israelin ja USA:n kehittämästä madosta, jonka avulla ne pääsivät Iranin ydinohjelmaan. Eikä vain sinne vaan mato otti ja luikersi omin päin yli sataan maahan ja paljasti järjestelmällisen kyberoperaation.

Amerikkalaisen Patricia Cornwellin uusimmassa dekkarissa Riistetty (Otava 2016) käytetään uudenlaista termiä datafiktio, josta suomenkielinen hakukone ei anna yhtäkään osumaa. Sen tilalla tarjotaan termiä autofiktio. Englanninkielinen data fiction sen sijaan poimii tuossa tuokiossa osumia 36 800 000.

Kirjassa juristi Jill Donoghue selittää termiä kuolinsyytutkija Kay Scarpetalle seuraavasti: ”Se on ilmiö, josta voi tulla totta, mikäli meistä tulee niin riippuvaisia teknologiasta, että elämämme rakentuvat näkymättömien asioiden varaan. Silloin emme pysty itse arvioimaan, mikä on totta ja mikä valhetta, mikä pitää paikkansa ja mikä ei. Kuvitellaanpa, että meillä on tietokoneohjelma, joka tekee kaiken työn puolestamme. Silloin tuo ohjelma määrittää ison osan todellisuudestamme, mutta entä jos se valehtelee? Entä jos kaikki, mihin uskomme, ei olekaan totta vaan valhetta, pelkkää kangastusta? Entä jos julistamme sotia, hoidamme potilaita, teemme päätöksiä elämästä ja kuolemasta datafiktion perusteella?”

Puhelimestaan täysin riippuvaista Scarpettaa onkin teknologian kehitys alkanut huolettaa. Aikansa se teki kaikesta parempaa, mutta nyt hänestä on alkanut tuntua siltä, että maailma on palaamassa pimeälle keskiajalle. Vaikka hän tuntee liikkuvansa digitaalisen viestinnän avulla nopeammin kuin koskaan, se tarkoittaa sitä, että hänen luonnolliset navigointilaitteensa – omat silmät, korvat ja kosketusaisti – rapistuvat. ”Ikävöin kynää ja paperia. Ikävöin kasvokkain käytäviä keskusteluita. Pelkään, että ihmiskunta on matkalla epäilyksen ja harhaluulojen aikakaudelle.”

Scarpetta pohtii, mitä tapahtuu, jos päädymme lopulta siihen pisteeseen, että epäilemme kaikkea tietokoneiden hallinnoimaa: potilas- ja terveyskertomuksia, hälytyspalveluja, veriryhmiä, sormenjälkiä, dna-profiileja, tilisiirtoja, taloustietoja, ammattilaishakemistoja, rikosrekistereitä sekä jopa henkilökohtaisia tekstiviestejä ja sähköposteja. Entä jos emme voi luottaa enää mihinkään? 

Cornwell vie Scarpettan tutkimaan tapausta, joka samalla saa hänen päähenkilönsä hetkessä epäilemään kaikkein läheisimpien ihmisten luotettavuutta. Lukijana voi vain ihmetellä, miten helposti se käy sellaiseltakin, jonka usko aiemmin on ollut horjumaton.

 Kuvan otti ystäväni Sirpa.