Kun ennen kävi esimerkiksi museoissa, sai käynnistään muistoksi
mitä erilaisimpia pääsylippuja. Ne olivat usein hyvin suunniteltuja ja toteutettuja
kauniita kartonkikortteja, pienimuotoisia taideteoksia jo ennen varsinaisen näyttelyn
suomaa tarjontaa. Niitä saattoi keräillä kuin postimerkkejä.
Nyt melkein mistä tahansa kulttuurilaitoksesta – jopa
isoista, tärkeinä pidetyistä museoista – saa käteensä pelkän tulostetun kassakuitin.
Se jättää ikävän tunteen, että tervetulleen kävijän, kokijan sijaan olenkin vain maksava asiakas.
Asiakas-sanaa tunnutaan sovitettavan milloin minkäkin sanan tilalle sitä mukaa,
mitä enemmän raha saa valtaa: potilaista puhutaan nykyään asiakkaina, ja luinpa tässä kerran, että erään ison valtion presidentti olisi halunnut jopa maansa kansalaisia kutsuttavan asiakkaiksi.
Kuittimaisuus saa kaikki pääsyliput näyttämään toistensa
kopioilta. Eipä olisi kovin kiinnostava keräilykirja koottavaksi tai selattavaksi.
Jos niiden tekstit vielä hiipuvat yhtä nopeasti kuin ostoskuiteista, kokoelmasta
olisi pian jäljellä vain tyhjiä paperinpalasia. Pitäisikö kokoelma rakentaakin
kopiokoneella?
