keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Pieni vaan ei vähäpätöinen



Kun ennen kävi esimerkiksi museoissa, sai käynnistään muistoksi mitä erilaisimpia pääsylippuja. Ne olivat usein hyvin suunniteltuja ja toteutettuja kauniita kartonkikortteja, pienimuotoisia taideteoksia jo ennen varsinaisen näyttelyn suomaa tarjontaa. Niitä saattoi keräillä kuin postimerkkejä.

Nyt melkein mistä tahansa kulttuurilaitoksesta – jopa isoista, tärkeinä pidetyistä museoista – saa käteensä pelkän tulostetun kassakuitin. Se jättää ikävän tunteen, että tervetulleen kävijän, kokijan sijaan olenkin vain maksava asiakas. Asiakas-sanaa tunnutaan sovitettavan milloin minkäkin sanan tilalle sitä mukaa, mitä enemmän raha saa valtaa: potilaista puhutaan nykyään asiakkaina, ja luinpa tässä kerran, että erään ison valtion presidentti olisi halunnut jopa maansa kansalaisia kutsuttavan asiakkaiksi.

Kuittimaisuus saa kaikki pääsyliput näyttämään toistensa kopioilta. Eipä olisi kovin kiinnostava keräilykirja koottavaksi tai selattavaksi. Jos niiden tekstit vielä hiipuvat yhtä nopeasti kuin ostoskuiteista, kokoelmasta olisi pian jäljellä vain tyhjiä paperinpalasia. Pitäisikö kokoelma rakentaakin kopiokoneella?

Monen vuosisatojakin vanhan, käsinkosketeltavan esineen, kuten maalausten, postimerkkien ja rahojen, arvo vain nousee vanhetessaan. Mitä arvokasta jää jäljelle nykyajasta, jolloin kaikki halutaan säilöä bitteinä puhelimeen? Ne kalleimmatkin ”säilytyspaikat” vaihtuvat toisiin vain vuodessa, parissa. Edes niillä ei ole kestävää arvoa.