Vuosia sitten televisiossa haastateltava käytti ilmaisua
”sisäinen puumuus”. Tuohon aikaan sanaa puuma käytettiin kissaeläimen sijaan
lähinnä naisesta, joka iskee kyntensä itseään paljon nuorempiin miehiin.
Yksi puoli suomen kielen moninaisuutta on mahdollisuus muodostaa uusia sanoja johtamalla. Kun kantasanaan lisätään johdin, saadaan uusi sana, johdos. Otetaan kaikin puolin sisällökäs sana kirja. Osmo Ikola luettelee Nykysuomen käsikirjassaan vuodelta 1979 sanalle 60 johdosta johdoksineen, eikä se vielä riitäkään. Esimerkiksi kirjake, kirjain, kirjaimellinen, kirjaamo, kirjautua, kirjoittaa, kirjavahko, kirjoittamaton, kirje, kirjelmä saavat kiittää olemassaolostaan sanaa kirja.
Sanat huuma, kuuma, puuma, ruuma ja tuuma eroavat toisistaan vain alkukirjaimeltaan, mutta ne eivät silti käyttäydy samalla tavoin. "Puumuus" taisi olla vain leikkisä heitto, jolla puhuja otti mallia adjektiivijohdoksesta kuumuus. Huumaus ja tuumaus (tuuma merkityksessä ajatus) kuuluvat käypään kieleen, kun taas ”ruumaus” sen paremmin kuin ”kuumaus” tai ”puumauskaan” eivät.
Liki samannäköisten perusmuotojen käyttäytymistä ohjaa mystisesti siis yksi viidesosa koko sanasta. Kuitenkin vaikuttaisi siltä, että suomalainen tuntee sanojen ”dna:n” sisäsyntyisesti ilman ulkoa opettelemista. Muilla sen sijaan siinä riittänee tuumailemista.
Elokuvassa Ida luostarissa kasvanut tyttö tutustuu äitinsä sisareen, vapaamieliseen naiseen, joka ei koskaan ollut halunnut käydä tapaamassa siskonsa tytärtä. Naisen mielestä tytön tulisi tietää, mistä kaikesta elämässä kieltäytyy, ennen kuin päättää sitoutua ”nunnuuteen” lopullisesti (käännöstekstissä 2. persoonan muodossa nunnuutesi).
Jos etsii sanaa ”nunnuus” hakukoneella, sen löytää kyllä esimerkiksi keskustelupalstoilta, mutta Kielitoimiston sanakirjasta ei. Ominaisuudennimien johtimen -us, -ys, -uus, -yys voi liittää melkein mihin tahansa adjektiiviin, harvemmin substantiiviin. Sananmuodostussääntöjen ohella voi miettiä sanojen merkityksiä: miksi papille sallitaan pappeus, mutta nunnalle ei käy ”nunnuus”.
Ei käy kieltäminen, että ”nunnuus” on kuin ”kissuus” – kuulostaa väkisin väännetyltä. Kiintoisan epäloogista, että ”kissuuden” vastapariksi katsottava koiruus on päässyt jopa sanakirjaan, joskin merkityksessä kepponen, kolttonen, kuje, metku, koirankuri. Voisi melkein sanoa, että koiruus on suomea, ”kissuus” somea.
Papistakin voi tulla pappa, mutta pappana oleminen ei ole ”pappuutta”. Kielen moninaisuus ei todellakaan tee siitä yksinkertaista, entistä mielenkiintoisempaa kyllä. Kuka vielä väittää, ettei sanoilla olisi väliä, kun yhdellä tavulla ja kirjaimellakin voidaan kielenkäyttöä ohjailla?
• • •
Vaan mikä lienee se mutikka, jonka kylkeen summa on niin tiiviisti lyöttäytynyt?
Yksi puoli suomen kielen moninaisuutta on mahdollisuus muodostaa uusia sanoja johtamalla. Kun kantasanaan lisätään johdin, saadaan uusi sana, johdos. Otetaan kaikin puolin sisällökäs sana kirja. Osmo Ikola luettelee Nykysuomen käsikirjassaan vuodelta 1979 sanalle 60 johdosta johdoksineen, eikä se vielä riitäkään. Esimerkiksi kirjake, kirjain, kirjaimellinen, kirjaamo, kirjautua, kirjoittaa, kirjavahko, kirjoittamaton, kirje, kirjelmä saavat kiittää olemassaolostaan sanaa kirja.
Sanat huuma, kuuma, puuma, ruuma ja tuuma eroavat toisistaan vain alkukirjaimeltaan, mutta ne eivät silti käyttäydy samalla tavoin. "Puumuus" taisi olla vain leikkisä heitto, jolla puhuja otti mallia adjektiivijohdoksesta kuumuus. Huumaus ja tuumaus (tuuma merkityksessä ajatus) kuuluvat käypään kieleen, kun taas ”ruumaus” sen paremmin kuin ”kuumaus” tai ”puumauskaan” eivät.
Liki samannäköisten perusmuotojen käyttäytymistä ohjaa mystisesti siis yksi viidesosa koko sanasta. Kuitenkin vaikuttaisi siltä, että suomalainen tuntee sanojen ”dna:n” sisäsyntyisesti ilman ulkoa opettelemista. Muilla sen sijaan siinä riittänee tuumailemista.
Elokuvassa Ida luostarissa kasvanut tyttö tutustuu äitinsä sisareen, vapaamieliseen naiseen, joka ei koskaan ollut halunnut käydä tapaamassa siskonsa tytärtä. Naisen mielestä tytön tulisi tietää, mistä kaikesta elämässä kieltäytyy, ennen kuin päättää sitoutua ”nunnuuteen” lopullisesti (käännöstekstissä 2. persoonan muodossa nunnuutesi).
Jos etsii sanaa ”nunnuus” hakukoneella, sen löytää kyllä esimerkiksi keskustelupalstoilta, mutta Kielitoimiston sanakirjasta ei. Ominaisuudennimien johtimen -us, -ys, -uus, -yys voi liittää melkein mihin tahansa adjektiiviin, harvemmin substantiiviin. Sananmuodostussääntöjen ohella voi miettiä sanojen merkityksiä: miksi papille sallitaan pappeus, mutta nunnalle ei käy ”nunnuus”.
Ei käy kieltäminen, että ”nunnuus” on kuin ”kissuus” – kuulostaa väkisin väännetyltä. Kiintoisan epäloogista, että ”kissuuden” vastapariksi katsottava koiruus on päässyt jopa sanakirjaan, joskin merkityksessä kepponen, kolttonen, kuje, metku, koirankuri. Voisi melkein sanoa, että koiruus on suomea, ”kissuus” somea.
Papistakin voi tulla pappa, mutta pappana oleminen ei ole ”pappuutta”. Kielen moninaisuus ei todellakaan tee siitä yksinkertaista, entistä mielenkiintoisempaa kyllä. Kuka vielä väittää, ettei sanoilla olisi väliä, kun yhdellä tavulla ja kirjaimellakin voidaan kielenkäyttöä ohjailla?
• • •
Vaan mikä lienee se mutikka, jonka kylkeen summa on niin tiiviisti lyöttäytynyt?
