Sinisen t-paidan etumuksessa Aku ja Hessu, tekstinä SUPERHEROES.
10-vuotias poika esittelee piirrostaan, ja esittelyn lomaan on leikattu välähdyksiä
piirroksen kuvaamista tapahtumista. ”Tämmöistä Syyriassa on. Osapuolet ampuvat
toisiaan, ja minä olen keskellä”, poika sanoo tyynen asiallisesti lopuksi.
Kun kysyin viideltä ihmiseltä, katsoiko heistä kukaan juuri esitettyä dokumenttia Huuto Syyriasta, kaikkien vastaus oli sama eli varsin tyypillinen: ei pysty katsomaan sellaista. Heillä on tietenkin vapaus valita. Miten ”sellaisen” keskellä sitten kukaan voi elää, kun niin moni ei pysty edes katsomaan turvallisen ruutunsa takaa?
Raaoista rikoksista kertovat dekkarit ja viihdykkeeksi tehdyt kauhu- tai sotaelokuvatkin saavat kiinnostuneemman vastaanoton. Hyytävimmiksi arvioidut dekkarit jäävät silti toiseksi, kun todellisuus osuu kohdalle. Kirjailija Henning Mankell suorastaan tyrmää lukijan kirjassaan Juoksuhiekkaa kertomalla kesken pohdintojensa perin juurin konkreettisesta kokemuksestaan saksalaisella moottoritiellä. Mankell joutui todistamaan törmäyksen ja Isis-tyylisen teloituksen yhdistelmää mitä hirvittävimmällä tavalla ajaessaan nuoria täynnä olleen bussin takana.
Kuolema on viime vuosina puskenut voimalla ja kyselemättä kaikkien tietoisuuteen. Vaikka konflikteista kertovat dokumentit jäisivätkin katsomatta, yhä useammin väkivaltainen kuolema iskee äkkiarvaamatta myös muiden kuin sodan jaloissa olevien silmien eteen. Viime vuosina Euroopan maissa lisääntyneiden terrori-iskujen tekijät pitävät siitä huolen.
Myös Syyrian presidentti Bashar al-Assad on nimittänyt häntä vastustavia – alun perin kukin ja vesipulloin mieltänsä osoittaneita – maan kansalaisia terroristeiksi ja syöpäläisiksi, jotka pitää tuhota. Siinä hän onkin onnistunut yhdessä liittolaisensa Venäjän kanssa: dokumentissa mainitun YK-lähteen mukaan joulukuussa 2016 jo arviolta 600 000 syyrialaista oli kuollut kuusi vuotta kestäneessä joukkotuhossa. Lukumäärä jatkaa nousuaan.
Supersankareista Akusta ja Hessusta toivottavasti voimaa saanut poika toteaa, ettei kulu kymmentä minuuttia ilman sodan ääniä. Jää miettimään, onko toistaiseksi hengissä selvinnyt miehenalku onnekas vai ei. Millaista elämää sekään on, kun koko ajan joutuu pelkäämään, koska pommitus tai luoti osuu omalle kohdalle, siihen keskelle.
Kieltämättä dokumentti ei ole helppoa katsottavaa. Se ei olekaan viihdettä. Sen kuvanneet aktivistit ja tavalliset kansalaiset elävät arkeaan juuri siellä eivätkä voi sulkea silmiään miltään.
Ulkopuolisesta katsojasta elämä sota-alueella ja sodan lopettaminen vaikuttavat yhtä toivottomilta. Jotkut silti jaksavat vielä toivoa näkevänsä kotimaan uudelleenrakentuneena.
7-vuotias tyttö esittää muulle maailmalle kohteliaan toiveen: ”Jos saatte sen (sodan) lopetettua, niin kiitos kauhean paljon.”
Kun kysyin viideltä ihmiseltä, katsoiko heistä kukaan juuri esitettyä dokumenttia Huuto Syyriasta, kaikkien vastaus oli sama eli varsin tyypillinen: ei pysty katsomaan sellaista. Heillä on tietenkin vapaus valita. Miten ”sellaisen” keskellä sitten kukaan voi elää, kun niin moni ei pysty edes katsomaan turvallisen ruutunsa takaa?
Raaoista rikoksista kertovat dekkarit ja viihdykkeeksi tehdyt kauhu- tai sotaelokuvatkin saavat kiinnostuneemman vastaanoton. Hyytävimmiksi arvioidut dekkarit jäävät silti toiseksi, kun todellisuus osuu kohdalle. Kirjailija Henning Mankell suorastaan tyrmää lukijan kirjassaan Juoksuhiekkaa kertomalla kesken pohdintojensa perin juurin konkreettisesta kokemuksestaan saksalaisella moottoritiellä. Mankell joutui todistamaan törmäyksen ja Isis-tyylisen teloituksen yhdistelmää mitä hirvittävimmällä tavalla ajaessaan nuoria täynnä olleen bussin takana.
Kuolema on viime vuosina puskenut voimalla ja kyselemättä kaikkien tietoisuuteen. Vaikka konflikteista kertovat dokumentit jäisivätkin katsomatta, yhä useammin väkivaltainen kuolema iskee äkkiarvaamatta myös muiden kuin sodan jaloissa olevien silmien eteen. Viime vuosina Euroopan maissa lisääntyneiden terrori-iskujen tekijät pitävät siitä huolen.
Myös Syyrian presidentti Bashar al-Assad on nimittänyt häntä vastustavia – alun perin kukin ja vesipulloin mieltänsä osoittaneita – maan kansalaisia terroristeiksi ja syöpäläisiksi, jotka pitää tuhota. Siinä hän onkin onnistunut yhdessä liittolaisensa Venäjän kanssa: dokumentissa mainitun YK-lähteen mukaan joulukuussa 2016 jo arviolta 600 000 syyrialaista oli kuollut kuusi vuotta kestäneessä joukkotuhossa. Lukumäärä jatkaa nousuaan.
Supersankareista Akusta ja Hessusta toivottavasti voimaa saanut poika toteaa, ettei kulu kymmentä minuuttia ilman sodan ääniä. Jää miettimään, onko toistaiseksi hengissä selvinnyt miehenalku onnekas vai ei. Millaista elämää sekään on, kun koko ajan joutuu pelkäämään, koska pommitus tai luoti osuu omalle kohdalle, siihen keskelle.
Kieltämättä dokumentti ei ole helppoa katsottavaa. Se ei olekaan viihdettä. Sen kuvanneet aktivistit ja tavalliset kansalaiset elävät arkeaan juuri siellä eivätkä voi sulkea silmiään miltään.
Ulkopuolisesta katsojasta elämä sota-alueella ja sodan lopettaminen vaikuttavat yhtä toivottomilta. Jotkut silti jaksavat vielä toivoa näkevänsä kotimaan uudelleenrakentuneena.
7-vuotias tyttö esittää muulle maailmalle kohteliaan toiveen: ”Jos saatte sen (sodan) lopetettua, niin kiitos kauhean paljon.”
Otsikko lainaa Juice Leskisen lyriikasta.
