Tää se päivä on

Totta tosiaan, tämä on se päivä. Peräkkäisin tasaluvuin nousevaan päivämäärään 24.6. tuntuu tiivistyvän koko kesä itse. Tänään Johanneksen ja Jussin nimipäivänä, oikeana juhannuksena, vietettiin vuonna 1927 ensi kerran myös Suomen lipun päivää. On suorastaan anteeksiantamatonta, että meillä vuonna 1955 juhannus kiskaistiin juuriltaan ja laitettiin seilaamaan eestaas kokonaista viikkoa.

Vähän samaan tapaan kävi myöhemmin karkauspäivälle: 1990-luvun lopulla se päätettiin Suomessa siirtää vakiintuneelta paikaltaan 24.2. kuun loppuun, ja ensimmäisen kerran sitä vietettiin 29.2. vuonna 2000. Karkauspäivä kuitenkin muistuttaa olemassaolostaan vain joka neljäs vuosi, kukkeinta kesää juhlistavaa juhannusta vietetään joka vuosi.

Aikaan on kajottu ennenkin. Vuonna 1582 paavi Gregorius XIII antoi 24.2. ilmoituksen, että juliaaninen kalenteri vaihdetaan gregoriaaniseen kalenteriin. Varsin merkillistä touhua sekin: ajasta hävisi tuosta vain jopa 13 päivää, ja monet valtiot siirtyivät uuteen ajanlaskukäytäntöön mikä milloinkin. Esimerkiksi Italia, Espanja, Puola, Ranska ja Luxemburg vaihtoivat jo saman vuoden loppupuolella, Suomi ja Ruotsi melkein kaksisataa vuotta myöhemmin 1753. Neuvosto-Venäjällä muutos tapahtui 1918 edeltäneen vallankumousvuoden jälkeen.

Ja nykyään sitten yritetään yhdessä päästä eroon talvi- ja kesäaikavuorottelusta siinä kuitenkaan onnistumatta.

Paitsi monia henkilökohtaisia merkityksiä 24. päivään liittyy useita maailmanhistoriallisesti tavalla jos toisellakin merkityksellisiä hetkiä. Mieleenpainuvia hyvässä ja pahassa.

Otetaanpa muutama esimerkki jo mainituilta kuukausilta:

Samalla vuosisadalla paavin antaman ilmoituksen kanssa Englannin kuninkaaksi oli jo 24.6.1509 kruunattu Henrik VIII, jolle kruunun ohella myös avioliitto tuntui maistuvan: ehtihän hän nauttia elämästään kuuden naisen puolisona. Hänen aikanaan Englanti joutui välirikkoon katolisen kirkon kanssa ja kävi ahkerasti sotia. Raskas elämä vaati raskaat ateriat, mikä johti ylipainoon, terveysongelmiin ja kuolemaan 55-vuotiaana.

Vuonna 1812 toinen mahtimies, Ranskan keisari Napoleon I, lähti 24.6. sotaretkelle Venäjälle. Napoleon hamusi valtaa ja valloituksia, mutta päätyi lopulta karkotettuna Saint Helenan saarelle. Hänen elämänsä päättyi vielä aiemmin kuin Henrikin, 51 vuoden iässä.

Lähihistorian mieliinpainuvin päivämäärä on siis 24.2.2022, jolloin pinta-alaltaan jo nyt maailman suurimman valtion Venäjän presidentti Putin päätti puolestaan näyttää, että nyt on hänen aikansa. Aikeet näyttävät olevan samat kuin Napoleonilla − kenties myös tulevaisuus?

Sotaisten kruunu- ja kruunaamattomien päiden vastapainoksi toisissa hoveissa 24.2. muistetaan iloisemmista ajoista. Tuolloin kihlautuneet Walesin prinssi Charles ja Lady Diana Britanniassa (1981) sekä kruununprinsessa Victoria ja Daniel Westling Ruotsissa (2009) ovat kukin omilla valinnoillaan pikkuhiljaa edesauttaneet jäykän monarkian muutosta. Tosin Charles oli kuin olikin sitä mieltä, että vanhassa vara parempi.

Suomalaisten omaan historiaan päivämäärä 24.2.1946 on jättänyt arkisemman jäljen: tuolloin sodan takia kahvihampaan kolotuksesta kärsinyt kansa sai suureksi riemukseen tietää, että pitkästä piinasta on selvitty. Olihan höyrylaiva Herakles matkannut kaukaa Brasiliasta Turkuun ja tuonut kauan odotetun ensimmäisen 2 500 tonnin lastin aitoa kahvia! Tekikö arvovaltainen vastaanottokomitea oitis omat varauksensa?

Vei kuitenkin vielä peräti kahdeksan vuotta, ennen kuin kahvi vapautui kokonaan säännöstelystä.

Näinä aikoina askarruttaa kysymys, palaavatko kituvuodet takaisin. Jälleen yksi sota hivuttaa kahvin hintaa ylöspäin, mikä saattaa johtaa kansalaisten omaehtoiseen kahvin säännöstelyyn. Tärkeämpi syy lienee etenevä ilmastonmuutos, joka uhkaa koko kahvintuotantoa heikentämällä kahvinviljelylle suotuisia olosuhteita.

Huolet huomiseen − tänään voi kahvikuppinsa kohottaa vaikkapa 24.6.1873 syntyneen taidemaalari Hugo Simbergin ja 24.6.1923 tuberkuloosiin menehtyneen runoilija Edith Södergranin muistoksi.

Sekunnin murto-osa omi kaikki oikeudet itselleen

Puhutaan vain muutamista vuosikymmenistä, kun puhutaan maapallon ilmaston ja siten tulevaisuuden pelastumisesta. Elämä on lähellä tuhoutumistaan, kun sitä yhä laajemmin uhkaa kärventyminen hengiltä, joutuminen nousevan veden alle tai huuhtoutuminen pois rankkasateen mukana. Luonnonvoimat näyttävät keskinäisellä sopimuksella nousseen yhteiseen rintamaan. Myös maapallon sisin tuntuu kuin purkavan raivoaan – tai murhettaan.

Nykyajasta katsoen vaikkapa sata vuotta vaikuttaa pitkältä ajalta, mutta jospa hieman suhteutetaan.

Kuvitellaan kuten Richard Powers romaanissaan Ikipuut (2021), että planeetta syntyy keskiyöllä ja kiertää rataansa kaksitoista tuntia.

Elämää alkaa ilmaantua vasta kolmannella tai neljännellä tunnilla, sekin pitkään hyvin alkeellista. Kahdeksannen tunnin paikkeilla yksisoluiset kasvit ja eläimet erkaantuvat, ja monisoluiset syntyvät hämärän laskeuduttua. Elämä ryömii vedestä maalle. Jossain vaiheessa viimeisen tunnin aikana tulevat tietoiset olennot.

− − Anatomialtaan nykyisen kaltainen ihminen tulee kuvaan mukaan neljä sekuntia ennen keskiyötä. Laji tekee ensimmäiset luolamaalaukset kolme sekuntia myöhemmin. Ja yhdessä sekunnin tuhannesosassa se ratkaisee DNA:n arvoituksen ja alkaa jopa kartoittaa elämän puuta.

Keskiyöllä sama laji käyttää suurinta osaa planeetasta oman hyvinvointinsa ja ravinnonsaantinsa turvaamiseen. Siinä vaiheessa elämän puulle tapahtuu taas jotain. Sen mammuttimainen runko alkaa horjua.

Älyllään muista lajeista erottautuva ja sillä ylpeilevä ihminen on siis elänyt maapallolla vain joitakin sekunteja sen 12 tunnin olemassaolon aikana, ja nyt hän on jo tässä: peläten odottamassa eri lajien, myös omansa, häviämistä.

Mikä tahansa vuosia, vuosikymmeniä, vuosisatoja kasvanut tai rakennettu voidaan tuhota hetkessä, helposti.

Ajatellaan esimerkiksi suppealla alueella Yhdysvaltain länsirannikolla kasvavaa jättiläispunapuuta. Se lähtee kasvamaan noin kaurahiutaleen kokoisesta siemenestä, ja jos hyvin käy, kasvu jatkuu jopa 2 000 vuotta. Latva kurottaa silloin 100 metrin korkeuteen.*

Mielettöminkään tuhotyö ei kuitenkaan estä nykyihmistä toteuttamasta mielihalujaan. Alle puolessa tunnissa hän saa kaadettua puun, jonka jo hänen hyvin kaukaiset esi-isänsä ovat saattaneet kunnioittaen kiertää matkallaan jostakin jonnekin.

Ja jos ei kaada, tekee sen tyven läpi alikulun autonsa ajettavaksi.

Powersin romaanihenkilö oivaltaa välähdyksenomaisesti, että puut ja ihmiset sotivat keskenään maasta, vedestä ja ilmasta, ja kuulee lehtien havinaa selvemmin, kumpi osapuoli häviää voittaessaan.

Älylliseltä, poliittiselta, käytännölliseltä ja emotionaaliselta näkökannalta katsoen vain ihmisillä on merkitystä; heillä on aina viimeinen sana. Kasvun täytyy jatkua. Se ei saa edes hidastua. Paikallaan polkeminen tulee niin kalliiksi, ettei ihmiskunnalla ole varaa siihen.

 

 

* Suomessa on kaksi yli 100-metristä rakennusta.

Nykyhetkeä etsimässä

Maailmanlaajuinen herääminen ilmastonmuutokseen ja yrityksiin hillitä sitä on pakottanut ihmiset elämään enemmän tässä hetkessä, vaikka katse onkin samalla käännetty tulevaisuuteen. Moni miettii, mitä voisi arjessaan juuri siinä tilanteessa tehdä pallomme hyväksi. Tekojen vaikutuksia mittaa tuomiopäivän kellon kuvitteellinen vastine tuomiopäivän lämpömittari.

Toisaalta sama ilmastohuoli voi saada etsimään ratkaisuja myös perinteisistä tavoista ja menetelmistä, jotka nyt on jo lähes unohdettu.

Kuka tietää, ehkä ilmastohuolen ohella on tapahtumassa muutos ihmisen suhtautumisessa aikaan. Useinhan ihmistä syytetään siitä, ettei hän osaa elää nykyhetkessä. Monen elämä on sitten kun -elämää: täyteen ahdettu kalenteri edessä olevia menoja tai toteutumistaan odottavia tulevaisuudenunelmia. Toisten silloin kun -onnenajat kuuluvat pääasiassa menneisyyteen.

Olen huomannut, että jos kirja- tai televisiosarja kuvaa historiaa monelta 1900-luvun vuosikymmeneltä, se jostain syystä menettää kiinnostavuuttaan, mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan. Luultavasti siitä myös johtuu, että mitä pidemmälle tulevaisuuteen nykyajasta mennään, kiinnostus scifi-sarjojen kuviteltuun maailmaan on jo täysin olematonta.

Nykyhetki yleensä todellistuu silloin, kun ihminen kokee jotain mullistavaa. ”Tajusin kokemukseni kautta, että toiset ihmiset joutuvat elämään niin hetkessä, ettei heillä ole huomista. Me täällä länsimaissa maksamme satoja euroja kursseista, jotta oppisimme elämään tässä ja nyt.”

Edellisessä Anu Rohima-Mylläri kertoo veljensä häistä Bangladeshissa. Rakennuksessa, jossa häitä vietettiin, räjähti, mutta ennakkoilmoituksen ansiosta juhlavieraat saatiin ajoissa ulos. (Oma Aika 1/2019)

Elämään innostuneen uteliaasti suhtautunut ystävä joutui yllättäen kuulemaan, että aika olikin vähissä. Hänelle jäi kuusi viikkoa aikaa ”elää hetkessä”. Hetkiä, joina ei kuitenkaan istutettu omenapuuta eikä matkustettu maailman ympäri. Menneet ja "nyt" olivat jaettavissa, tuleva ei.

Kaikki aika on äkkiä tässä, eiliset kavunneet huomisen hartioille. 

(Asko Sahlberg)