Eläimellistä menoa osa II

Kun suuren maan entinen presidentti kutsuu maahansa pyrkiviä siirtolaisia eläimiksi, onko hän siis (kerrankin) oikeassa? Uutisessa sitä pidetään solvauksena, mutta onko se, jos tiede kerran on jo kauan selittänyt ihmisen polveutuvan apinasta? Tähän sukulaisuuteen viitataan myös lähimmässä käsillä olevassa tietokirjassa, Anna Tommolan Pelon voima (alaotsikolla Miten ikiaikainen tunne ohjaa meitä, 2023), jossa mainitaan ”ihmiset ja muut eläimet”.

Tosiasia on kuitenkin, että useimmiten yleensä eläimeksi tai joksikin tietyksi eläimeksi nimitteleminen loukkaa ketä tahansa ihmistä, sanoo tiede mitä tahansa.

Mitä mainittuun sukulaisuuteen tulee, ainakaan suomalaiset eivät ole tässä asiassa laumasieluja. Ei me olla apinoita. Lähes koko eläinkunta on kyllä muuten otettu käyttöön, kun on haluttu kuvata ihmisen luonnetta ja käytöstä. Merkitys on useammin kielteinen kuin myönteinen. Kummasta se mahtaa kertoa enemmän, eläinten vai kansan luonteesta?

Kun jonkun käyttäytymisestä on ilmennyt ikäviä, toista osapuolta henkilökohtaisesti loukkaavia asioita, jotka saavat tunteet kiehumaan yli äyräiden, nimittelyn kohde saa kuulla kunniansa: senkin sika tai pukki. Myös käärme ja rotta saattavat yhdistyä mielikuvissa inhasti käyttäytyvään ihmiseen.

Jos taas kuvataan henkilön luonnetta, tyhmäksi arveltua kutsutaan usein aasiksi. Astetta lievempää tyhmyyttä tuntuisi edustavan pöllö (Onko pöllömpää kuultu), joskin nurinkurista kyllä, saman eläimen katsotaan merkitsevän myös viisautta (viisas kuin pöllö, ei pöllömpi ajatus). Arkaa tai huomaamatonta ihmistä pidetään usein lampaana tai hiirenä (Hän on sellainen harmaa/hiljainen hiirulainen) sekä vähäpätöisenä pidettyä maan matosena. Ovelaa on verrattu kettuun, ahkeraa työmuurahaiseen. Riittäähän näitä.

Itsepäisyydessään taipumaton ihminen on puolestaan härkäpäinen. Toisaalta jatkuvasti mieltään vaihtava muistuttaa värejään tilanteen mukaan vaihtavaa kameleonttia. Jos jollakulla asiat pysyvät erityisen hyvin mielessä, hänellä sanotaan olevan norsunmuisti. Naista voidaan kyllä ikävästi nimitellä lehmäksi, mutta jos hän omaa lehmänhermot, hän ei kylmäpäisyydessään kaikesta hermostu.

Viimeisillään lasta odottava nainen saattaa tuntea olevansa valtava kuin valas. Vanhemmille naisille keksittiin jossain vaiheessa nimitys puuma syystä, että heidän kiinnostuksensa kohdistui itseä nuorempiin miehiin. Gorilla puolestaan vaikuttaa olevan enää harvoin kuultu sana suojelua haluavan ihmisen henkivartijasta.

Harvinaisiin myönteisiin ilmauksiin kuuluvat rakastuneesta parista usein käytetty sana kyyhkyläiset ja hellittelynimenä toisesta pulunen tai pupunen.

Eläinkuvasto on saanut sijaa myös ihmiseen liittyvissä sanonnoissa.

Kukkona tunkiolla häärii se, joka on tottunut käskemään. Toisaalta ei kukko käskien laula, eli vastahakoista on vaikea saada pyytämällä tekemään jotain. Joidenkin ihmisten puhetavasta on tehty huomioita: kaakattaa kuin kana tai papattaa kuin papukaija. Jos on köyhä kuin kirkonrotta, saattaa yrittää matkustaa jäniksenä liikennevälineessä.

Samalla kun ihmisiä eri tavoin sanallisesti eläimellistetään, muuan fraasi on aikojen myötä kääntynyt merkitykseltään kerrassaan päinvastaiseksi: siinä mainittua eläintä yritetään kaikin keinoin inhimillistää. Siksi fraasin näkeminen vaistomaisesti saa kulmat kohoamaan jopa sellaisessa uutisessa, jossa kerrotaan esimerkiksi pahoinpidellystä ihmisestä. Haastateltava voi itse sanoa, että häntä on kohdeltu kuin koiraa, mutta lukijana mieleen nousee vain vaatetetut, trimmatut, kalliisti ruokitut ja toisinaan koirahotellielämää viettävät lemmikit, joita paapotaan paremmin kuin monia ihmisiä, myös kielellisesti. Yleisesti ottaen koira onkin saanut suhteettoman suuren osan viestimien huomiosta.

Urheilussa moni joukkue on valinnut symbolikseen jonkin eläimen: pelaajat ovat milloin leijonia tai huuhkajia, milloin kärppiä ja onpa joukossa ilveskin. Omaa maalia puolustaessaan pelaajat usein käyvät siilipuolustukseen.

Entä jos tiede viekin ihmistä tulevaisuudessa samaan suuntaan kuin ohjaaja David Cronenbergin (1943−) elokuvassa Kärpänen (1986)?

Joten siis: jos olisit eläin, mikä eläin olisit?

Katso luontoa ja huomaa

Tämänvuotisen marjaretken yhteydessä tuli selailtua kyläpaikan vanhojen lehtien pinoa. Parin vuoden takaisen Tiede-lehden eräs artikkeli käsitteli muuatta pienen pientä, muotoaan kuplavolkkarille lainannutta otusta, joka tutuimmillaan näyttää oranssinpunaiselta pallonpuoliskolta mustine pisteineen. Soma ulkomuoto voi saada ihmisen lepertämään: Lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen... 

Artikkelista kävi ilmi, että tuttu näky onkin vain yksi suuresta erinäköisten lajijoukosta. Suomessa tavataan peräti 64 erilaista leppäkerttulajia. Niistä se tutuin eli seitsenpistepirkko valittiin Suomen kansallishyönteiseksi vuonna 1996. ”Vain” 64:stä oli varmaan helppo vielä valita. Tehtävä nimittäin olisi vaikeutunut huomattavasti, jos mukana olisivat olleet kaikki noin 6 000 maailmassa tunnistettua leppäkerttulajia. Siinä vasta monimuotoisuutta kerrakseen!

Suomessa esiintyvät lajit esiteltiin lehden kuva-aukeamalla. Yhtäkään niistä ei ole yleisnimen tapaan nimetty kertuksi, vaan kaikki ovatkin pirkkoja. Tähän nimenmuutokseen ei ole tarvittu digi- ja väestötietoviraston lupaa, mutta mikä lienee ollut sen syy?

Leppäkerttu on hyvä esimerkki siitä, miten kirjoitetusta kielestä tuttuja välimerkkejä, pisteitä ja pilkkuja, käytetään myös eläinkunnasta puhuttaessa. Mutta onko kirahvilla todellakin pilkut, kuten äskettäin uutisoidusta ”pilkuttomana syntyneestä kirahvista” voisi päätellä? Kuinka isokokoisista läiskistä voi tulla mieleen pilkku?

(Sivuhuomio: Samaan tapaan kuin kirahvia on kutsuttu aiemmin sirahviksi, on rikkalapiosta olemassa muodot sihveli ja kihveli. Joskin Kielitoimiston sanakirjasta löytyy vain k:llinen muoto, itse olen kasvanut sihvelinkäyttäjien parissa.)

Entä pureeko vai pistääkö käärme, kuten joskus ennen on lapsia varoiteltu? Ajatus pistämisestä on sinänsä ymmärrettävä, että se yhdistyy helposti epämiellyttävän luontokappaleen yhtä epämiellyttävästi lipovaan kieleen.

Kun kuristajakäärmeisiin lukeutuva sateenkaariboa aiemmin kesällä karkasi Korkeasaaresta, asiantuntijan mukaan se ei ollut ihmiselle vaarallinen. Ei vai? Vaikka lajin tapoihin ei kuuluisikaan ihmisen kuristaminen hengiltä, pelko tai järkytys sen luikertaessa vastaan olisi taatusti voinut aiheuttaa jollekulle sydänkohtauksen.

Onneksi Suomen luonnossa ei tarvitse pelätä monimetrisiä myrkky- tai muita matelijoita eikä juuri muitakaan ”suuren maailman” petoja. Ja silti meillä on Hailuoto. Mitäpä tuumisi suomalaiskoululainen, jos hänen pitäisi kulkea koulumatkansa yksin veneellä valtavat virtahevot uhkanaan. Tätä todellisuutta eli muun muassa 12-vuotias koulupoika, jonka hankalaa kulkua opin äärelle oli kuvattu Afrikan neljänneksi pisimmästä joesta Sambesista kertovassa dokumentissa. 

 

Suomen luonnon päivänä 

 

Viereinen kuva ystäväni Sirpan ottama

Pienenpieni elämä

 

Luontodokumentteja televisiosta katsoessa voi saada vaikutelman, että niin norsu kuin sammakko olisivat samankokoisia. Ruudussa ne nimittäin saattavat täyttää saman tilan, eikä taustastakaan aina selviä suuri kokoero. Meille se kuitenkin opetetaan yleensä jo pienestä pitäen, joten tiedämme heti vaikutelman vääräksi.

Yhtä helppoa ei lähikuvassa ole erottaa sammakkojen keskinäisiä kokoeroja. Siksi on vaikea mieltää sitä, että maailman pienin sammakkolaji voi olla mitaltaan alle sentin eikä varmaan paina henkäystä enempää. Toiseen ääripäähän eli suurimpaan sukulaiseensa goljatsammakkoon verrattuna kokoero kasvaa melkoiseksi: jopa 30-senttinen saku voi painaa kolmekin kiloa.

Kynnelle mahtuva minisammakko saa seuraa alle 3-senttisen paperiliittimen mittaisesta tursaasta ja viittoilijaravusta. Näitä pieneläjiä ei osaa oikein edes kuvitella, ne olisi nähtävä luonnossa. Tässä tapauksessa kuvaruutu vääristää todellisuutta niin, että ilman ohjelman antamaa tietoa eläimen todellisesta koosta sitä ei pysty mitenkään arvioimaan.

Kahdeksanlonkeroisten tursaiden (eli mustekalojen) painoerot ovat vielä hurjempia kuin sammakkojen: pienimmillään otus voi painaa alle gramman, enimmillään noin sata kiloa.

Nukketalon akvaarion asukkailta vaikuttavien minilajien seuraan liittyy vielä 5-senttisen tulitikkuaskin kokoinen lintu, kimalaiskolibri. Maailman pienin lintu ei sekään paina kuin alle 2 grammaa. Mistä sillä riittääkin energiaa niin ajatusta nopeampaan siipien räpyttelyyn kuin jälkeläisten saamiseen?

Pikkuruiselle kolibrille Goljatia edustavat jättiläisalbatrossi ja andienkondori, joiden yli kolmimetrinen siipiväli saisi ihmisenkin sen nähdessään hiljaiseksi.

Suomen luonnossa – eikä juuri muuallakaan − näitä pienoismaailman eläviä ei pääse kohtaamaan. Senttinen sammakko asustaa trooppisessa Papua-Uudessa-Guineassa ja tursas sekä viittoilijarapu Kaakkois-Aasian saarilla. Kimalaiskolibri puolestaan lentelee Kuubassa.

Luonto osaa totisesti olla ihmeellinen. Usein ihastellaan suurta ja näyttävää, milloin leijonaa, milloin kirahvia, mutta toisaalta iso koko tekee eläimestä myös helpon maalitaulun. Pienikin on ihmettelyn arvoista – ja pienen elämä luultavasti monin verroin pelottavampaa jättiläisten maailmassa.