Kunhan ei pelkkä nolla

Voisi luulla, että ihminen koostuu aineesta, mutta vielä mitä ‒ ihminen on kasa numeroita. Ikävuodet, henkilötunnus, ihannepaino, liikakilot, pituus, verenpaine, syke. Syntyessä kymmenen sormea ja kymmenen varvasta, jos hyvin käy.

Myös henkinen puoli, ihmisen saamat älynlahjat, voidaan testien avulla tiivistää yhteen enintään kolminumeroiseen lukuun. Näyttää kuitenkin pelottavasti siltä, että inhimillinen älykkyys on hitaasti katoava luonnonvara, joka on jo kohdannut voittajansa.

Koko elämä voidaan helposti muuttaa luvuiksi. 

Numeroin kerrotaan, kuinka monta minuuttia ihminen pystyy olemaan hengittämättä, kuinka monta kirjaa hän lukee vuodessa tai montako kupillista kahvia juo päivässä. Ihmiselo on todistusten arvosanoja, puhelinnumeroita, tunnuslukuja, myyntilukuja, työtunteja, lomapäiviä, ajokilometrejä ja ”tykkäyksiä”.

Numerot määräävät ihmisten paremmuusjärjestyksen muuallakin kuin urheilussa. Luvut ovat tärkeitä, kun halutaan tietää ihmisen arvo: kuinka paljon euroja kannattaa satsata terveyteen, sairaudenhoitoon, palkkoihin, työttömiin, kattaviin palveluihin tai ilmastoon.

Luvuiksi muutetaan maapallon ihmisten onnellisuusaste, syntyvyys, avioerot ja tuhot, jotka monenlaisissa luonnonmullistuksissa vievät ihmiseltä sekä kaiken tärkeän että vähemmän tärkeän. Elämänhaluinen sinnittelijä nollaa tilanteen ja aloittaa alusta.

Numeroista on noussut myös viimeaikainen haloo säärintamalla.

Samaan tahtiin numeroiden painon alle uuvahtivat ihminen ja pakastin. Toistaiseksi vain laite on mennyt vaihtoon.

Mutta miten on mahdollista, että numeroiden täyttämässä maailmassa uusi kylmälaite pitääkin tärkeimmän tiedon omanaan? Kun vanhasta näki jo ulkopuolelta, mistä lukemista se turhaan yritti kurotella kohti oletusarvoista -18 C°:ta, uuden pakastimen lämpötilaa joutuu arvailemaan: lukemaa ei näy missään.

Laitteen valinta oli muiden käsissä. Olisi liike sentään edes mittarin voinut antaa kaupan päälle.

Tulevaisuuden ihminen tarvitsee uudet geenit

Luonto-ohjelmista oppii kaikenlaista. Jossain elää esimerkiksi sammakkolaji, joka voi asustella kokonaisen vuoden mutakuopassa. Jos olisikin sammakko, ei tarvitsisi tuhlata vettä peseytymiseen eikä siivoamiseen. Jos taas olisi Afrikan autiomaassa viihtyvä Sicarius hahni -hämähäkki, voisi niin ikään elää jopa vuoden syömättä ja juomatta. Mikäpä olisi elellessä, kun ei tarvitsisi miettiä ruuanlaittoa. Ja taas säästyisi vettä ja muita luonnonvaroja.

Sen sijaan varsin turhauttavaa olisi olla Magicicada-sukuun kuuluva laulukaskas. Pohjois-Amerikassa elävä laji viettää enimmän osan ajan elämästään toukkana maan alla eli siellä, minne yleensä päädytään viimeiseksi. Tässä tapauksessa enin osa tarkoittaa 13–17 vuotta maanalaista elämää, eikä se oikein innosta leikittelemään ajatuksella. Varsinkin kun aikuistunut laulukaskas lopulta kömpii esiin, elinaikaa onkin jäljellä enää viikkoja tai kuukausia. Paitsi jos oitis sattuu lentämään parempiin suihin.

Jos ei olisikaan laulukaskas vaan ihminen, joka syö sen ravinnokseen, niin huonosti kävisi päivittäistä illallista odotellessa. Tosin Amerikassa Magicicada tuskin isommin kuuluu ruokalistoille, sen sijaan joitain kaskaslajeja syödään esimerkiksi Kiinassa, Malesiassa ja Keski-Afrikassa. Nekin piilottelevat 5–8 vuotta ennen nousemistaan ihmisten ilmoille. Näin ollen ei kannata suosia kovin yksipuolista ruokavaliota, jos asiaan pystyy itse yhtään vaikuttamaan.

Mutta se, joka on jaksanut vuosikaudet odottaa tuota ”herkkua”, saakin sitten palkinnoksi runsaan aterian. Miljoonat maan alta nousevat kaskaat näyttävät synkentävän koko taivaan.

 Ruoasta on puhuttu paljon ja monelta eri kantilta. Viime aikoina esiin on nostettu myös sen puute, tällä kertaa Suomen näkökulmasta, enkä nyt tarkoita leipäjonoja. Suomalaisia on muistutettu omasta historiastaan eli suurista nälkävuosista 1866–1868, jolloin kahdeksan prosenttia maan väestöstä kuoli nälkään. 

Toisaalta on herätelty ennakoimaan tulevaisuutta, ettei toista nälänhätää tulisi. Vaikka monelle onkin ruokakaupassa tärkeää valita kotimaisia tuotteita, moni valitsee myös muilla perustein. Silloin ei yleensä tule sen enempää myöskään miettineeksi sitä, mistä ruoka konkreettisesti tulee. 

Rahaakin saa automaatista, senkun ottaa.

Jos nykyisenlainen maatalous joskus häviäisi, mitä tulisi tilalle? Pelkkiä ötökkäkasvattamoja? 

Jo kauan meille on kerrottu, ettei maapallo kestä nykyisenlaista väestönkasvua. Joitakin se ei silti estä haaveilemasta mahdollisuudesta pidentää ihmisen elinikää jopa vuosikymmenillä. Mitä järkeä siinäkin on? Luonnonvarojen lisäkulutuksen estämiseksi ihmiseen kannattaisi tällöin siirtää kestävyysgeeni vaikkapa Sicarius hahnilta. Jos kerran elämä on vain napinpainelua, eiköhän sitä jaksa vähemmälläkin energialla.

Suuntana älyttömyys?

Henkilöjutuissa ihmistä kuvataan monenlaisin adjektiivein, mutta nähdäkseni aika harvoin sanalla älykäs. Vuonna 2012 uutisoitiin amerikkalaisen genetiikan professorin Gerald Crabtreen tutkimuksesta, jonka mukaan ihmisen älykkyys olisikin jo pitkään ollut laskusuuntainen (esimerkiksi Tivin artikkeli).

Vaikka sana älykäs yhdistyykin yhä harvemmin ihmiseen, se ei suinkaan ole katoamassa historiaan, päinvastoin. Siihen törmää nykyään aina ja kaikkialla. Ihmisen älykkyyden sijaan puhutaan koneiden älykkyydestä ja älylaitteista. Tivin artikkelissa lainataan The Independent -lehteä, jonka mukaan nykyinen Ipad-ihminen ”on lopullisesti noussut geneettisten rajoitustensa yläpuolelle, kun teknologia hoitaa kaiken”.

Jokin aika sitten radiossa haastateltava kuvaili innoissaan, kuinka voimme ”keskustella” jopa kodinkoneidemme kanssa. Kuka nyt enää viitsii katsoa, mitä siellä jääkaapissa on ja mitä sieltä puuttuu.

Viimeksi ohitin kyllästyneenä jutun älykkäästä liikkumisesta. On alkanut todella tympäistä kehitys, jossa ihmiseltä ollaan viemässä oma ajattelu, tekeminen ja työ. Yhteiskunnassa tehdään koko ajan päätöksiä, joiden päämääränä on älylaitteiden käyttöpakko. Niistä on jo tehty lähes yhtä välttämättömiä kuin jokapäiväisestä ravinnosta.

Kun älylaite ”hoitaa homman”, aletaan aiempia toimintatapoja väheksyä. Vaarana on, että samalla aletaan väheksyä myös ihmisiä, jotka eri syistä haluaisivat säilyttää ihmisläheisyyden niin virallisessa asioinnissa kuin henkilökohtaisessa elämässä. Aina ei suinkaan ole kyse vain vanhuksista. Jostain syystä halutaan syöttää kuvitelmaa, että uusin tekniikka kuuluu jokaisen toivelistan kärkeen. Onko kuluttajalle kaupassa enää edes tarjolla vaihtoehtoa, jos älypuhelin ei kiinnosta?

Ikävä vain, ettei kerran ostettu älylaite kestä ikuisesti. Kun näistä laitteista tuli henkilökohtaisia, niistä tuli samalla taloudellisia rasitteita, siis pakollisia toistuvaismenoja itse kullekin. Hankinnan lisäksi tulevat korjauskulut, sillä ainakaan vielä älylaitteet eivät taida korjata itse itseään. Kaikilla ei yksinkertaisesti ole varaa niihin.

Entä sitten tulevaisuus? Otetaan esimerkiksi meitä väijyvät muistisairaudet, jotka nekään eivät koske vain vanhuksia. Kun yksinkertaisinkin näppäily unohtuu ja salasanojen taakse viety tieto myös jää sinne? Koko elämänsä älylaitteeseensa kirjannut ei enää muistakaan, mihin kirjautua, miten maksaa lasku, kenen kanssa asioida. Harva haluaa paljastaa salasanojaan siinä vaiheessa, kun vielä muistaa ne. Kun ei enää muista, on myöhäistä. Miten asiat hoituvat silloin? 

En tietenkään toivo mitään yhteiskunnan toimintoja lamauttavaa katastrofia. Joskus sitä vain miettii, miten täällä pärjätään, jos kaikki se helppo ja ihmeellinen tekniikka pettää. Hautautuuko kaikki tietomme silloin kertaheitolla jonnekin tavoittamattomiin?