Kunhan ei pelkkä nolla

Voisi luulla, että ihminen koostuu aineesta, mutta vielä mitä ‒ ihminen on kasa numeroita. Ikävuodet, henkilötunnus, ihannepaino, liikakilot, pituus, verenpaine, syke. Syntyessä kymmenen sormea ja kymmenen varvasta, jos hyvin käy.

Myös henkinen puoli, ihmisen saamat älynlahjat, voidaan testien avulla tiivistää yhteen enintään kolminumeroiseen lukuun. Näyttää kuitenkin pelottavasti siltä, että inhimillinen älykkyys on hitaasti katoava luonnonvara, joka on jo kohdannut voittajansa.

Koko elämä voidaan helposti muuttaa luvuiksi. 

Numeroin kerrotaan, kuinka monta minuuttia ihminen pystyy olemaan hengittämättä, kuinka monta kirjaa hän lukee vuodessa tai montako kupillista kahvia juo päivässä. Ihmiselo on todistusten arvosanoja, puhelinnumeroita, tunnuslukuja, myyntilukuja, työtunteja, lomapäiviä, ajokilometrejä ja ”tykkäyksiä”.

Numerot määräävät ihmisten paremmuusjärjestyksen muuallakin kuin urheilussa. Luvut ovat tärkeitä, kun halutaan tietää ihmisen arvo: kuinka paljon euroja kannattaa satsata terveyteen, sairaudenhoitoon, palkkoihin, työttömiin, kattaviin palveluihin tai ilmastoon.

Luvuiksi muutetaan maapallon ihmisten onnellisuusaste, syntyvyys, avioerot ja tuhot, jotka monenlaisissa luonnonmullistuksissa vievät ihmiseltä sekä kaiken tärkeän että vähemmän tärkeän. Elämänhaluinen sinnittelijä nollaa tilanteen ja aloittaa alusta.

Numeroista on noussut myös viimeaikainen haloo säärintamalla.

Samaan tahtiin numeroiden painon alle uuvahtivat ihminen ja pakastin. Toistaiseksi vain laite on mennyt vaihtoon.

Mutta miten on mahdollista, että numeroiden täyttämässä maailmassa uusi kylmälaite pitääkin tärkeimmän tiedon omanaan? Kun vanhasta näki jo ulkopuolelta, mistä lukemista se turhaan yritti kurotella kohti oletusarvoista -18 C°:ta, uuden pakastimen lämpötilaa joutuu arvailemaan: lukemaa ei näy missään.

Laitteen valinta oli muiden käsissä. Olisi liike sentään edes mittarin voinut antaa kaupan päälle.

Tulevaisuuden ihminen tarvitsee uudet geenit

Luonto-ohjelmista oppii kaikenlaista. Jossain elää esimerkiksi sammakkolaji, joka voi asustella kokonaisen vuoden mutakuopassa. Jos olisikin sammakko, ei tarvitsisi tuhlata vettä peseytymiseen eikä siivoamiseen. Jos taas olisi Afrikan autiomaassa viihtyvä Sicarius hahni -hämähäkki, voisi niin ikään elää jopa vuoden syömättä ja juomatta. Mikäpä olisi elellessä, kun ei tarvitsisi miettiä ruuanlaittoa. Ja taas säästyisi vettä ja muita luonnonvaroja.

Sen sijaan varsin turhauttavaa olisi olla Magicicada-sukuun kuuluva laulukaskas. Pohjois-Amerikassa elävä laji viettää enimmän osan ajan elämästään toukkana maan alla eli siellä, minne yleensä päädytään viimeiseksi. Tässä tapauksessa enin osa tarkoittaa 13–17 vuotta maanalaista elämää, eikä se oikein innosta leikittelemään ajatuksella. Varsinkin kun aikuistunut laulukaskas lopulta kömpii esiin, elinaikaa onkin jäljellä enää viikkoja tai kuukausia. Paitsi jos oitis sattuu lentämään parempiin suihin.

Jos ei olisikaan laulukaskas vaan ihminen, joka syö sen ravinnokseen, niin huonosti kävisi päivittäistä illallista odotellessa. Tosin Amerikassa Magicicada tuskin isommin kuuluu ruokalistoille, sen sijaan joitain kaskaslajeja syödään esimerkiksi Kiinassa, Malesiassa ja Keski-Afrikassa. Nekin piilottelevat 5–8 vuotta ennen nousemistaan ihmisten ilmoille. Näin ollen ei kannata suosia kovin yksipuolista ruokavaliota, jos asiaan pystyy itse yhtään vaikuttamaan.

Mutta se, joka on jaksanut vuosikaudet odottaa tuota ”herkkua”, saakin sitten palkinnoksi runsaan aterian. Miljoonat maan alta nousevat kaskaat näyttävät synkentävän koko taivaan.

 Ruoasta on puhuttu paljon ja monelta eri kantilta. Viime aikoina esiin on nostettu myös sen puute, tällä kertaa Suomen näkökulmasta, enkä nyt tarkoita leipäjonoja. Suomalaisia on muistutettu omasta historiastaan eli suurista nälkävuosista 1866–1868, jolloin kahdeksan prosenttia maan väestöstä kuoli nälkään. 

Toisaalta on herätelty ennakoimaan tulevaisuutta, ettei toista nälänhätää tulisi. Vaikka monelle onkin ruokakaupassa tärkeää valita kotimaisia tuotteita, moni valitsee myös muilla perustein. Silloin ei yleensä tule sen enempää myöskään miettineeksi sitä, mistä ruoka konkreettisesti tulee. 

Rahaakin saa automaatista, senkun ottaa.

Jos nykyisenlainen maatalous joskus häviäisi, mitä tulisi tilalle? Pelkkiä ötökkäkasvattamoja? 

Jo kauan meille on kerrottu, ettei maapallo kestä nykyisenlaista väestönkasvua. Joitakin se ei silti estä haaveilemasta mahdollisuudesta pidentää ihmisen elinikää jopa vuosikymmenillä. Mitä järkeä siinäkin on? Luonnonvarojen lisäkulutuksen estämiseksi ihmiseen kannattaisi tällöin siirtää kestävyysgeeni vaikkapa Sicarius hahnilta. Jos kerran elämä on vain napinpainelua, eiköhän sitä jaksa vähemmälläkin energialla.

Elossa mutta ei olemassa

Terve Kani, hän sanoi, sinäkö siinä? Leikitään, etten ole, sanoi Kani, ja katsotaan, mitä tapahtuu. (A. A. Milne: Nalle Puh)

◦ ◦ ◦ 

”Eikö papereitta ole oikeutta elää”, kysyy pakolainen suoraan katsojalta valokuvaaja Yann Arthus-Bertrandin hienossa dokumenttielokuvassa Human (Ranska 2015). 

Vaikeaa se ainakin on. Esimerkiksi Kiinassa ilman hukouta, elintärkeää todistetta asuinpaikkaoikeudesta, maan kansalainenkaan ei ole olemassa, kertoo toimittaja Mari Manninen kiinnostavassa kirjassaan Yhden lapsen kansa (Atena 2016). Liikalapsien kova kohtalo on usein tämä: Ilman hukouta ei pääse kouluun, töihin, sairaalaan eikä naimisiin. Jopa junalipun ostoon tarvitaan Kiinassa henkilötodistus.

Asiaa ei tule ajatelleeksi, kun elää turvallisessa, demokraattisessa valtiossa. Tuntuu täysin järkevältä, että ihminen rekisteröidään syntymänsä jälkeen ja hänelle annetaan henkilökohtainen, muista erottava tunnus. Tekee kuitenkin hyvää havahtua huomaamaan, miten inhimillisesti järjetöntä on, että henkilöllisyyden todistava paperi (tai paremminkin muovikortti) on tärkeämpi kuin ihminen itse.

Mitä tapahtuisi, jos henkilökorttini pääsisi vanhentumaan yhdellä päivällä? Viimeisenä voimassaolopäivänä olisin oma itseni, Suomen kansalainen, mutta seuraavana päivänä sama kortti ei enää kelpaisikaan siitä todisteeksi, vaikka mikään ei olisi yön aikana muuttunut. Jos uskaltaisi, jo ensi vuonna voisi kokeilla, miltä se tuntuu. Sitten en kuitenkaan voisi juhlia satavuotiasta Suomea täysivaltaisena kansalaisena.

Henkilökortin (lisääntyneestä?) painoarvosta kertoo jotain sekin, että aiemmin kortti myönnettiin kymmeneksi vuodeksi. Viimeksi sitä uusiessani sain tietää, että niin on tehtävä taas viiden vuoden päästä.

Tuntuu oudolta, että Wikipedian mukaan sellaiset isot sivistysvaltiot kuin Yhdysvallat ja Britannia eivät ylläpidä kattavaa henkilökorttijärjestelmää tai väestörekisteriä, joskin maailmaa viime aikoina ravisuttaneet tapahtumat ovat synnyttäneet asiasta keskustelua. Näissä maissa henkilöllisyys voidaan todistaa passilla tai ajokortilla ja – aivan toisin kuin Kiinassa – asuinpaikka sähkö- tai kaasulaskulla. (Suomessa taas ajokortti ei ole henkilötodistus eikä matkustusasiakirja.)

◦ ◦ ◦ 

Kysymys ihmisen oikeudesta olemassaoloonsa ilman paperista todistetta on huomattavasti isompi kuin se, jota mietin viime kesänä. Voinko sanoa nähneeni elävän käärmeen, vaikka en nähnytkään sen liikkuvan saati hengittävän? En nimittäin jäänyt tutkimaan asiaa. Seurassa ollut ystävä sen sijaan jäi ja todisti, että tienvarressa maannut isohko musta kyy eli.