Varttitunti lähtöaikaa

Toisten on tapana kuvata kokemuksiaan superlatiivi-ilmauksin, kuten parasta ikinä, pelottavinta koskaan. Vähän niin kuin jonkin omaa uskallusta kysyneen teon jälkeen usein sanotaan, että tämän jälkeen en pelkää enää mitään. Jos on uskaltanut hypätä benji-hypyn, tarkoittaako se siis, ettei joutuminen krokotiileja kuhisevaan veteen pelota enää lainkaan?

Pelottomia ihmisiä lienee kuitenkin harvassa, maailma taas on täynnä kovin erilaisia pelottavia asioita, joskin myös hyviä, kauniita ja ihania. Miksi niitä ylipäänsä pitäisi panna johonkin ”paremmuusjärjestykseen”?

Yksi monista ajatuksenakin lamaannuttavista ja pelottavista kokemuksista on joutua lähtemään kodistaan, kotiseudultaan tai jopa kotimaastaan kenties ikiajoiksi vain lyhyellä varoitusajalla. Niin on käynyt kaikkina aikoina sekä yksittäisille ihmisille että kansanryhmille.

Vaikkei lapsena ymmärtänyt mitään radiossa soineen Evakon laulun historiasta, laulun kertojan, niin ikään lapsen, kokemat tapahtumat ovat jääneet kuvina pysyvästi mieleen.

Kotia pidetään turvapaikkana. Jos sieltä joutuu vasten tahtoaan ja yllättäen lähtemään, elämältä putoaa pohja. Poisajettuja suuria ihmisjoukkoja odottaa usein pelottava tuntematon ja koko ajan jäytävä turvattomuuden tunne pakolais- tai keskitysleireissä. Niiden oloja ei voi ahdistumatta katsoa: olematon yksityisyys, puutteellinen hygienia, ruoan ja veden riittämättömyys, taudeille otollinen maaperä. Moni joutuu itsensä lisäksi huolehtimaan myös omaisistaan. 

Vaihtoehtoisesti tuhansien lähtemään joutuneiden matka on päättynyt meren pohjaan.

Jos on onnistunut pääsemään hengissä pois uhan tai sorron alta, se on vasta puoli voittoa. Ihmiseltä, jolla ei ole ennestään yhteyksiä, vaaditaan lähes yli-inhimillisiä hengen ja ruumiin voimia, jotta hän kykenisi aloittamaan uuden elämän toisessa maassa, mikäli sinne pääsee. Kun kaikki on erilaista: kieli, ihmiset, kulttuuri, maisema. Oma taivasläntti on jäänyt kauas taakse.

Siinä missä karjalainen kansa seisoi huutokaupassa, myös nykyiset lähtemään pakotetut joutuvat kaiken lisäksi kuulostelemaan, kuka ympärillä kovimmin huutaa.

Useimpien meidän kotisohvalla rauhassa loikoilevien mielikuvitus riittää enintään miettimään, missä itse voisimme joutua tekemisiin muualta tulleiden ja turvaa hakevien ihmisten kanssa.

Vakinaiseen asuinpaikkaan sitoutumattomille nomadikulttuureille kodin turva merkinnee jotain muuta, mutta sentyyppiset alkuperäiset kulttuurit alkavat olla nykyään vähissä. Toiset on luotuja liikkumaan, toiset on liikkeellä luonnostaan kertookin enemmän yksilöistä kuin kansoista. Liikkuvaiselle sielulle kodiksi riittää vanhastaan (monin tavoin versioituna) paikka, jonne hattuni ripustan.

 

Elossa mutta ei olemassa

Terve Kani, hän sanoi, sinäkö siinä? Leikitään, etten ole, sanoi Kani, ja katsotaan, mitä tapahtuu. (A. A. Milne: Nalle Puh)

◦ ◦ ◦ 

”Eikö papereitta ole oikeutta elää”, kysyy pakolainen suoraan katsojalta valokuvaaja Yann Arthus-Bertrandin hienossa dokumenttielokuvassa Human (Ranska 2015). 

Vaikeaa se ainakin on. Esimerkiksi Kiinassa ilman hukouta, elintärkeää todistetta asuinpaikkaoikeudesta, maan kansalainenkaan ei ole olemassa, kertoo toimittaja Mari Manninen kiinnostavassa kirjassaan Yhden lapsen kansa (Atena 2016). Liikalapsien kova kohtalo on usein tämä: Ilman hukouta ei pääse kouluun, töihin, sairaalaan eikä naimisiin. Jopa junalipun ostoon tarvitaan Kiinassa henkilötodistus.

Asiaa ei tule ajatelleeksi, kun elää turvallisessa, demokraattisessa valtiossa. Tuntuu täysin järkevältä, että ihminen rekisteröidään syntymänsä jälkeen ja hänelle annetaan henkilökohtainen, muista erottava tunnus. Tekee kuitenkin hyvää havahtua huomaamaan, miten inhimillisesti järjetöntä on, että henkilöllisyyden todistava paperi (tai paremminkin muovikortti) on tärkeämpi kuin ihminen itse.

Mitä tapahtuisi, jos henkilökorttini pääsisi vanhentumaan yhdellä päivällä? Viimeisenä voimassaolopäivänä olisin oma itseni, Suomen kansalainen, mutta seuraavana päivänä sama kortti ei enää kelpaisikaan siitä todisteeksi, vaikka mikään ei olisi yön aikana muuttunut. Jos uskaltaisi, jo ensi vuonna voisi kokeilla, miltä se tuntuu. Sitten en kuitenkaan voisi juhlia satavuotiasta Suomea täysivaltaisena kansalaisena.

Henkilökortin (lisääntyneestä?) painoarvosta kertoo jotain sekin, että aiemmin kortti myönnettiin kymmeneksi vuodeksi. Viimeksi sitä uusiessani sain tietää, että niin on tehtävä taas viiden vuoden päästä.

Tuntuu oudolta, että Wikipedian mukaan sellaiset isot sivistysvaltiot kuin Yhdysvallat ja Britannia eivät ylläpidä kattavaa henkilökorttijärjestelmää tai väestörekisteriä, joskin maailmaa viime aikoina ravisuttaneet tapahtumat ovat synnyttäneet asiasta keskustelua. Näissä maissa henkilöllisyys voidaan todistaa passilla tai ajokortilla ja – aivan toisin kuin Kiinassa – asuinpaikka sähkö- tai kaasulaskulla. (Suomessa taas ajokortti ei ole henkilötodistus eikä matkustusasiakirja.)

◦ ◦ ◦ 

Kysymys ihmisen oikeudesta olemassaoloonsa ilman paperista todistetta on huomattavasti isompi kuin se, jota mietin viime kesänä. Voinko sanoa nähneeni elävän käärmeen, vaikka en nähnytkään sen liikkuvan saati hengittävän? En nimittäin jäänyt tutkimaan asiaa. Seurassa ollut ystävä sen sijaan jäi ja todisti, että tienvarressa maannut isohko musta kyy eli.