Passin potkimat

Kioskilla asiakas oli hakemassa uutta passiaan. Vanha oli niin vanha, ettei enää kelvannut todistamaan hakijan henkilöllisyyttä. Henkilökorttia hän ei omistanut, mutta oli ajokortti, joka puolestaan ei tällaisessa tapauksessa käynyt eikä käy sen haltijasta todistamaan. Asiakas joutui lähtemään tyhjin toimin, mukanaan kuitenkin myyjän antama lomake, jolla voisi valtuuttaa jonkun toisen hakemaan oman passinsa.

Miten asia mahtoi tästä edetä?

Ehkä kyseinen passinhakija meni puolison, ystävän tai työtoverin luo valtakirjaa täyttämään. Mutta jos hänellä oli todella kiire saada matkustusasiakirjansa mukaan saman tien, hän ehkä pysäytti ohikulkijan kadulta ja pyysi auttamaan hätätilanteessa.

Millä tavalla kioskilla voidaan olla varmoja, että valtuutettu hakija on luotettavampi ottamaan haltuunsa toisen henkilön passin kuin sen omistaja itse? Hän saattaisi olla aivan kuka tahansa. Tuntuu järjettömältä, että vanhentuneen asiakirjan henkilötiedot kuvineen mitätöivät noin vain sen omistajan, tekevät hänestä epähenkilön.

Entäpä jos joku julkisuudesta tuttu kasvo, kenties jopa myyjän suuri idoli, asioi kioskilla samassa tilanteessa kuin äskeinen passinhakija. Sanooko myyjä siitä huolimatta toimivansa vain ohjeiden mukaan, eli onko hänellä edelleen kanttia pyytää hakijaa todistamaan henkilöllisyytensä vaikka sitten valtakirjan avulla?

Vai tunteeko myyjä itsensä noloksi, jos vaatii sellaista ihmiseltä, jonka ”kaikki tuntevat”? Jos kauniisti pyydetään, riittääkö hänen mielestään epävirallinen kasvojentunnistus? 

Vuosia sitten siihen aikaan, kun matkustusasiakirjoja ei vielä jaettu kioskilta, matkalle lähdössä ollut amerikkalaisystävä joutui kiperään tilanteeseen. Hänen passinsa oli vähän aiemmin annettu toiselle samannimiselle, joka kaiken lisäksi oli päässyt sillä myös matkustamaan. Sekaannus oli lähtöisin virastosta, josta uusittavana ollut passi oli toimitettu suoraan lentokentälle. Identtisiä kaksosia nämä kaksi eivät olleet eivätkä edes tunteneet toisiaan.

Viime tingassa ystäväkin pääsi omalle matkalleen.

Elossa mutta ei olemassa

Terve Kani, hän sanoi, sinäkö siinä? Leikitään, etten ole, sanoi Kani, ja katsotaan, mitä tapahtuu. (A. A. Milne: Nalle Puh)

◦ ◦ ◦ 

”Eikö papereitta ole oikeutta elää”, kysyy pakolainen suoraan katsojalta valokuvaaja Yann Arthus-Bertrandin hienossa dokumenttielokuvassa Human (Ranska 2015). 

Vaikeaa se ainakin on. Esimerkiksi Kiinassa ilman hukouta, elintärkeää todistetta asuinpaikkaoikeudesta, maan kansalainenkaan ei ole olemassa, kertoo toimittaja Mari Manninen kiinnostavassa kirjassaan Yhden lapsen kansa (Atena 2016). Liikalapsien kova kohtalo on usein tämä: Ilman hukouta ei pääse kouluun, töihin, sairaalaan eikä naimisiin. Jopa junalipun ostoon tarvitaan Kiinassa henkilötodistus.

Asiaa ei tule ajatelleeksi, kun elää turvallisessa, demokraattisessa valtiossa. Tuntuu täysin järkevältä, että ihminen rekisteröidään syntymänsä jälkeen ja hänelle annetaan henkilökohtainen, muista erottava tunnus. Tekee kuitenkin hyvää havahtua huomaamaan, miten inhimillisesti järjetöntä on, että henkilöllisyyden todistava paperi (tai paremminkin muovikortti) on tärkeämpi kuin ihminen itse.

Mitä tapahtuisi, jos henkilökorttini pääsisi vanhentumaan yhdellä päivällä? Viimeisenä voimassaolopäivänä olisin oma itseni, Suomen kansalainen, mutta seuraavana päivänä sama kortti ei enää kelpaisikaan siitä todisteeksi, vaikka mikään ei olisi yön aikana muuttunut. Jos uskaltaisi, jo ensi vuonna voisi kokeilla, miltä se tuntuu. Sitten en kuitenkaan voisi juhlia satavuotiasta Suomea täysivaltaisena kansalaisena.

Henkilökortin (lisääntyneestä?) painoarvosta kertoo jotain sekin, että aiemmin kortti myönnettiin kymmeneksi vuodeksi. Viimeksi sitä uusiessani sain tietää, että niin on tehtävä taas viiden vuoden päästä.

Tuntuu oudolta, että Wikipedian mukaan sellaiset isot sivistysvaltiot kuin Yhdysvallat ja Britannia eivät ylläpidä kattavaa henkilökorttijärjestelmää tai väestörekisteriä, joskin maailmaa viime aikoina ravisuttaneet tapahtumat ovat synnyttäneet asiasta keskustelua. Näissä maissa henkilöllisyys voidaan todistaa passilla tai ajokortilla ja – aivan toisin kuin Kiinassa – asuinpaikka sähkö- tai kaasulaskulla. (Suomessa taas ajokortti ei ole henkilötodistus eikä matkustusasiakirja.)

◦ ◦ ◦ 

Kysymys ihmisen oikeudesta olemassaoloonsa ilman paperista todistetta on huomattavasti isompi kuin se, jota mietin viime kesänä. Voinko sanoa nähneeni elävän käärmeen, vaikka en nähnytkään sen liikkuvan saati hengittävän? En nimittäin jäänyt tutkimaan asiaa. Seurassa ollut ystävä sen sijaan jäi ja todisti, että tienvarressa maannut isohko musta kyy eli.